Rikinkeltainen taivas
Kansallisteatterin
pienellä näyttämöllä eletään Rikinkeltaisessa taivaassa muistoista ja
muistoilla. Michael Baran on dramatisoinut ja Juhana von Bagh ohjannut Kjell
Westön romaanista Rikinkeltainen taivas raikkaan ja koskettavan näytelmän.
Jokaisella on
muistoja menneestä elämästä ja mielikuvia tulevasta. Muistot ovat hyvin yksilöllisiä.
Jokainen muistaa omalla tavallaan. Samasta tilanteesta, samoista ihmisistä,
samoista elokuvista, kirjoista, musiikista jokaisella on oma muistonsa.
Muistoja voi verrata, mutta kukaan ei voi määritellä mikä on oikein tai mikä
väärin.
Näytelmässä
kirjailija kuuntelee vanhasta nauhurista ääninauhoja vuosien takaa. Samalla kun
kuulemme katkelmia tilanteista, jotka ovat olleet kirjailijalle (Timo Tuominen)
tärkeitä, näemme tapahtumat näyttämöllä. Tavan takaa kirjailija on ahdistunut
ja hämmentynyt, menikö kaikki todella noin. Jos hän saisi kertoa kaiken niin
kuin hän sen muistaa, olisi tarina toisenlainen.
Näytelmän
kertoja on jo pikkupoikana tavannut Ramsvikin kartanossa asuvat Alex ja Stella
Rabellin. Hänen perheensä asuu kesällä vuokratussa metsämökissä. Kartanossa
pienelle pojalle, sittemmin nuorukaiselle ja aikuiselle miehelle avautuu uusi
maailma. Tutuksi tulevat myös tilanteet, jotka eivät ole lainkaan sitä miltä ne
äkkipäätä näyttävät. Hänen elämänsä
tärkeitä henkilöitä ovat vuosikymmenien ajan Stella ja Alex Rabell, vaikka he
asuisivat eri maissa eivätkä näkisi toisiaan vuosikausiin.
Muutaman
koulutoverin ja Rabellin sisarusten elämät kietoutuvat vääjäämättömästi K:n
elämään. Pyrkimyksistään huolimatta kukaan ei pääse irti toisistaan. He
tietävät sen mutta eivät pysty eivätkä oikein haluakaan muutosta. Stella ja K
palaavat useamman kerran toistensa luokse ja samaan sänkyyn.
Näytelmä on
erilainen ja erikoinen. Kirjailija K (vanhana Timo Tuominen ja nuorena Pyry Nikkilä)
on näytelmän kertoja, joka kuitenkin tavan takaa sysätään syrjään. K:n elämän
naisia ovat Stella (Annika Poijärvi) ja Linda (Pirjo Lonka). Alexina on Juha
Varis ja K:n ystävänä Kridenä Johannes Purovaara.
Näytelmän
tärkeä elementti on liike. Koreografi Jyrki Karttunen on yhdessä ohjaajan
kanssa luonut monella tapaa uudenlaista näyttämökuvaa. Mikään ei pysy kauaa
paikallaan, liike vie asioita eteenpäin siinä missä puhekin. Tunteet purkautuvat
liikkeiden avulla.
Väliajan
jälkeen kaikki on näytelmän esityksessä käännetty ylösalaisin. Näyttämön etuosa
on näyttämön takaosa ja päinvastoin. Ensimmäisellä puoliajalla nähdyt tilanteet
saavat aivan uutta ulottuvuutta kun niitä katsellaan väärältä puolelta. Oivaltavaa
ja hyvää teatteria. Kerrankin tuli tunne, että nuorempienkin katsojien pitäisi
nähdä tämä näytelmä.
Kuvaaja Katri Naukkarinan
Kommentit
Lähetä kommentti