Rikinkeltainen taivas


Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä eletään Rikinkeltaisessa taivaassa muistoista ja muistoilla. Michael Baran on dramatisoinut ja Juhana von Bagh ohjannut Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas raikkaan ja koskettavan näytelmän.
Jokaisella on muistoja menneestä elämästä ja mielikuvia tulevasta. Muistot ovat hyvin yksilöllisiä. Jokainen muistaa omalla tavallaan. Samasta tilanteesta, samoista ihmisistä, samoista elokuvista, kirjoista, musiikista jokaisella on oma muistonsa. Muistoja voi verrata, mutta kukaan ei voi määritellä mikä on oikein tai mikä väärin.

Näytelmässä kirjailija kuuntelee vanhasta nauhurista ääninauhoja vuosien takaa. Samalla kun kuulemme katkelmia tilanteista, jotka ovat olleet kirjailijalle (Timo Tuominen) tärkeitä, näemme tapahtumat näyttämöllä. Tavan takaa kirjailija on ahdistunut ja hämmentynyt, menikö kaikki todella noin. Jos hän saisi kertoa kaiken niin kuin hän sen muistaa, olisi tarina toisenlainen.

Näytelmän kertoja on jo pikkupoikana tavannut Ramsvikin kartanossa asuvat Alex ja Stella Rabellin. Hänen perheensä asuu kesällä vuokratussa metsämökissä. Kartanossa pienelle pojalle, sittemmin nuorukaiselle ja aikuiselle miehelle avautuu uusi maailma. Tutuksi tulevat myös tilanteet, jotka eivät ole lainkaan sitä miltä ne äkkipäätä näyttävät.  Hänen elämänsä tärkeitä henkilöitä ovat vuosikymmenien ajan Stella ja Alex Rabell, vaikka he asuisivat eri maissa eivätkä näkisi toisiaan vuosikausiin.

Muutaman koulutoverin ja Rabellin sisarusten elämät kietoutuvat vääjäämättömästi K:n elämään. Pyrkimyksistään huolimatta kukaan ei pääse irti toisistaan. He tietävät sen mutta eivät pysty eivätkä oikein haluakaan muutosta. Stella ja K palaavat useamman kerran toistensa luokse ja samaan sänkyyn.    

Näytelmä on erilainen ja erikoinen. Kirjailija K (vanhana Timo Tuominen ja nuorena Pyry Nikkilä) on näytelmän kertoja, joka kuitenkin tavan takaa sysätään syrjään. K:n elämän naisia ovat Stella (Annika Poijärvi) ja Linda (Pirjo Lonka). Alexina on Juha Varis ja K:n ystävänä Kridenä Johannes Purovaara.
Näytelmän tärkeä elementti on liike. Koreografi Jyrki Karttunen on yhdessä ohjaajan kanssa luonut monella tapaa uudenlaista näyttämökuvaa. Mikään ei pysy kauaa paikallaan, liike vie asioita eteenpäin siinä missä puhekin. Tunteet purkautuvat liikkeiden avulla.

Väliajan jälkeen kaikki on näytelmän esityksessä käännetty ylösalaisin. Näyttämön etuosa on näyttämön takaosa ja päinvastoin. Ensimmäisellä puoliajalla nähdyt tilanteet saavat aivan uutta ulottuvuutta kun niitä katsellaan väärältä puolelta. Oivaltavaa ja hyvää teatteria. Kerrankin tuli tunne, että nuorempienkin katsojien pitäisi nähdä tämä näytelmä.   



                                         Kuvassa Timo Tuominen

                                                Kuvaaja Katri Naukkarinan  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku