Tuntematon sotilas ja Toinen tuntematon

Monta kertaa 1960-luvun alussa kohtasin Hämeenpuistossa Tampereella arvokkaasti päiväkävelyllä astelevan kirjailijan Väinö Linnan. Minulla oli koulukirja-asiaa hänen kotinsa lähellä olevaan kirjakauppaan. Olin lukiolaisena lukenut Tuntemattoman sotilaan, joka oli ilmestynyt joulukuussa 1954. Olin myös käynyt katsomassa Edvin Laineen ohjaaman elokuvan vuodelta 1955. Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka valmistui 1985, tuli katsottua televisiosta. Pyynikin kesäteatterissa näyteltiin Tuntematonta sotilasta kesinä 1961 – 1969. Kävin katsomassa esityksen useampana kevänä. 

Nyt on hehkutettu että jokaisen sukupolven pitää tehdä oma Tuntemattomansa. Aku Louhimies on tehnyt hienon Tuntematon sotilas -elokuvan. Totta kai se on tämän hetken keski-ikäisten miesten näkemys romaanista, mutta on samalla meidän vanhempienkin ajatusten mukainen tulkinta Suomen raskaista vuosista.

Olimme kolmen sukupolven voimin katsomassa Tuntematon sotilasta. Suurimman vaikutuksen se teki 21-vuotiaaseen tyttärentyttäreeni. Kun me muut hieman valitimme, että kolmen tunnin mittainen elokuva on aika pitkä, oli nuori nainen vakaasti sitä mieltä, että pituus tehosti asemasodan uuvuuttavaa kestämistä.  Ja sen ymmärtämistä miten mieletöntä kaikki oli.

Taistelukohtaukset tuntuivat loputtomilta, juuri kun pääsi mieleen toive, että tilanne helpottaisi, alkoi kaikki uudestaan. Teknisesti ja elokuvallisesti taistelukohtaukset olivat hienoja. Vaikka monessa elokuvan kohdassa odotin jonkun henkilön tuttua repliikkiä, ei mikään tuntunut liian tutulta ja vanhan kertaamiselta.

Ehdoton suosikkini näyttelijöiden joukossa on Eero Ahon Rokka. Armoton taistelija, tovereistaan huolta pitävä mies, joka kotioloissa ei jaksa juuri puhuakaan. Sota jättää jälkensä häneenkin.

Tuntemattoman naiset

Kaksikymmentäkaksi kirjailijaa on saanut tehtäväkseen kertoa Tuntemattoman sotilaan sotilaiden ja upseerien elämään vaikuttaneista naisista. On syntynyt Toinen tuntematon, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä (WSOY 2017, 376 s.).  Monet kirjailijoista ovat kirjoittaneet oman näköisensä tarinan, jopa niin että tyylistä ja henkilökuvauksesta tunnistaa heti kuka on kirjoittaja.

Antti Heikkisen novellissa Jauhot Antti Rokan vaimo menee katsomaan miestään sotasairaalaan. Hänen käynnillään on vain yksi tarkoitus. Hänen on tavattava miehensä, jotta voi kertoa tälle tärkeä asia. Evakkopaikassa ei hanketta matkalle lähtöä ymmärretä ollenkaan.   

”-Kuulitko sie?

- Mitä?

- Kyllä sie kuulit. Mie sanoin rakastavani sinua.

-Ai hitto.

-Miun on mentävä. Juna jättää.

-Silviisiihä siun sit pittää…sanoha lapsille isält terveisii ja kerro kaikil muillekii tutuil.”

Ei Rokan tarvitse itsestään selvää asiaa sen kummemmin kommentoida.

Minna Rytisalo kertoo miten Hietanen kumppaneineen antaa ihmisarvon venäläiselle vangillekin, Sirpa Kähkönen on rakentanut liikuttavan kuvan Lehdon lapsuudesta, Niina Repo tavoittaa hienosti poikansa sotamies Vuorelan menettäneen äidin mielenliikkeet, itsestään selvää on että sotamies Lahden vaimo auttaa miestään piileksimään kotinurkissa, kun mies on ”karannut” rintamalta. Kirja on tyylikäs kunnianosoitus Väinö Linnan romaanille.