Ei enää liian laiha

Koululaukussani on lappu. Terveydenhoitaja on kirjoittanut siihen pituuteni ja painoni. Niiden alapuolella on sana ”alipainoinen”. Lappuun on saatava äidin tai isän nimi. En haluaisi näyttää lappua äidille, koska tiedän että hän pahoittaa siitä mielensä. Ei sille että olen alipainoinen voi mitään.

En painanut kovin paljoa syntyessäni, paino ei noussut vaikka minulle vauva-iässä juotettiin kermaa, eivät auttaneet lääkärit ei mikään. Vaikka olin pitkä ja hontelo ikäisekseni, jaksoin urheilla ja puuhata aktiivisesti kaikkea.

Harmit alkoivat murrosikäisenä. Lauta, salko, kukkakeppi. Ikäiseni pojat erityisesti pitivät siitä, että saivat huudella laihan tytön perään.

Kun aikuisena olin ostamassa talvikenkinä, tokaisi kenkäkaupan myyjä: ”Teillä on liian iso jalka tuohon kapeaan sääreen verrattuna”. Selkävaivoja hoitava fysioterapeutti totesi, että selkäni on liian pitkä. Jonkun hoitohenkilön mielestä kaula oli turhan pitkä. Raskaanakin painoin taulukoiden mukaan liian vähän. Kaikki tämä ennen kuin ehdin täyttää 30.

Miksi sinä olet noin laiha, onko sinulle jokin sairaus? Kyllä sinun pitäisi lihoa! Yleisiä kysymyksiä.

Perjantaina selvisi että kaikki olisi ratkennut kun olisin laitattanut silikonirinnat. Niin nuoremmat laudat ovat ratkaisseet asian.   

Onneksi paino on noussut ja nyt yli 70-vuotiaana voin jopa nauttia siitä, että painoindekseni on ihan oikea luku. Vanhat vaatteet mahtuvat vuodesta toiseen ja uusien ostaminen ei ole hankalaa, kun kaikki sopii – kuten moni ystävistäni hieman kateellisena toteaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.    

Maratoonari vuosimallia 1994 - ei enää liian laiha