Röhätautisena teatterissa
Viikon kaksi tärkeintä asiaa ovat olleet yskä ja teatterit. Uhmasin ja olin kolme kertaa teatterissa, vaikka jouduin perjantaina Vuosisadan rakkaustarinassa yskimään luvattoman monta kertaa. Märtä Tikkasesta, hänen äidistään ja isoäidistään ja heidän miehistään ja lapsistaan kertova Kansallisteatterin näytelmä on huikea. Vuosien varrella olemme Enskan kanssa välillä leikillisesti, välillä ihan tosissamme miettineet miksi naiset aina rakastuvat retkuihin. Eiväthän näytelmän Uuno ja Henrik retkuja olleet, muttya täysin edesvastuuttomia ja itsekkäitä perheenisiä. Naisten tehtävä on rakastaa ja hoitaa perhe. Mies voi toteuttaa itseään missä ja miten vain. Märta ei tähän alistunut. Kaisa Korhonen on herkällä kädellä aikaansaanut koskettavaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Ja mikä Märta Césile Orblin onkaan. Nuori nainen on niin läsnä oleva ja hyvä kuin vain voi olla. Ei sitä huomannut ollenkaan että esitys kesti yli kolme tuntia.
Puolessatoista tunnissa sen sijaan selviydytään Helsingin Kaupunginteatterin pienenllä näyttämöllä Kipupisteessä, Tänä syksynä Helsingin Sanomien kriitikoiden mukaan Kaupunginteatterin esityksissä ei ole mitään hyvää - Kansallisessa kaikki on toisin. Mika Myllyaho on nyt johtava teatterinjohtaja maassamme. Hän on lahjakas ja hyvä, mutta ei hänenkään käden allaan kaikki onnistu. Pelkäänpä pahoin että Kaupunginteatterin Asko Sarkola ei jouda paapomaan tärkeitä kriitikoita heille sopivalla tavalla. .
Hesarin mukaan Kipupiste ei täyttänyt tehtäväänsä ollenkaan. Olen toista mieltä. Ruotsissa oikeasti tapahtuneita rikoksia ja niiden tekijöiden elämää ruoditaan syvällisesti ja ristiriitaisesti. Ei asioille ole yhtä selitystä eikä pidäkään olla. Vanhat konkarit Bengt Ahlfors ja Johan Bargum ovat kirjoittaneet näytelmän siitä mitä ruotsalainen toimittaja-kirjailija on teoksessaan kertonut. Ei meidän vankeinhoitomme varmastikaan ole sen kelvollisempaa kuin Ruotsissa, joten on hyvä että sitäkin ravistellaan. Syrjäytymisestä voi nähdä myös pilkahduksia.
Ja sitten se kolmas kerta - silloin yskin kaikkein vähiten.. Kansallisteatterin Willwensaunassa paneudutaan kirjailija Amos Ozin elämäntarinaan Tarinassa rakkaudesta ja pimeydestä. Näyttämöllä kirjailija Juhani Laitala kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Juutalaisten elämä tulee yksilötasolla hyvin lähelle katsojaa ja pakottaa ymmärtämään.
Toisenlaista ymmärtämistä vaatii Hannu Raittilan Terminaali. Romaani on monitasoinen ja monipolvinen kertomus siitä kun suomalainen rajavartioston korkea-arvoinen upseeri ryhtyy etsimään kadonnutta tytärtään. Isä ei ole nähnyt tytärtään vuosikausiin. Paula ja hänen ystävättärensä Sara ovat viettäneet aikaa 1990-luvulla ensin Seutulan lentokentällä ja siitä vähitellen ajautuneet eri puolille maailmaa. He ovat tehneet töitä lentokentillä ja perehtyneet niiden toimintaan. Heikki Raittila on tehnyt hurjan tarkkaa pohjatyötä kertoakseen monenlaisista aikamme ilmiöistä Syyrian tilannetta myöten. Ajankohtainen kirja, joka ainakin minulle oli virkistävän huikea lukukokemus.
Puolessatoista tunnissa sen sijaan selviydytään Helsingin Kaupunginteatterin pienenllä näyttämöllä Kipupisteessä, Tänä syksynä Helsingin Sanomien kriitikoiden mukaan Kaupunginteatterin esityksissä ei ole mitään hyvää - Kansallisessa kaikki on toisin. Mika Myllyaho on nyt johtava teatterinjohtaja maassamme. Hän on lahjakas ja hyvä, mutta ei hänenkään käden allaan kaikki onnistu. Pelkäänpä pahoin että Kaupunginteatterin Asko Sarkola ei jouda paapomaan tärkeitä kriitikoita heille sopivalla tavalla. .
Hesarin mukaan Kipupiste ei täyttänyt tehtäväänsä ollenkaan. Olen toista mieltä. Ruotsissa oikeasti tapahtuneita rikoksia ja niiden tekijöiden elämää ruoditaan syvällisesti ja ristiriitaisesti. Ei asioille ole yhtä selitystä eikä pidäkään olla. Vanhat konkarit Bengt Ahlfors ja Johan Bargum ovat kirjoittaneet näytelmän siitä mitä ruotsalainen toimittaja-kirjailija on teoksessaan kertonut. Ei meidän vankeinhoitomme varmastikaan ole sen kelvollisempaa kuin Ruotsissa, joten on hyvä että sitäkin ravistellaan. Syrjäytymisestä voi nähdä myös pilkahduksia.
Ja sitten se kolmas kerta - silloin yskin kaikkein vähiten.. Kansallisteatterin Willwensaunassa paneudutaan kirjailija Amos Ozin elämäntarinaan Tarinassa rakkaudesta ja pimeydestä. Näyttämöllä kirjailija Juhani Laitala kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Juutalaisten elämä tulee yksilötasolla hyvin lähelle katsojaa ja pakottaa ymmärtämään.
Toisenlaista ymmärtämistä vaatii Hannu Raittilan Terminaali. Romaani on monitasoinen ja monipolvinen kertomus siitä kun suomalainen rajavartioston korkea-arvoinen upseeri ryhtyy etsimään kadonnutta tytärtään. Isä ei ole nähnyt tytärtään vuosikausiin. Paula ja hänen ystävättärensä Sara ovat viettäneet aikaa 1990-luvulla ensin Seutulan lentokentällä ja siitä vähitellen ajautuneet eri puolille maailmaa. He ovat tehneet töitä lentokentillä ja perehtyneet niiden toimintaan. Heikki Raittila on tehnyt hurjan tarkkaa pohjatyötä kertoakseen monenlaisista aikamme ilmiöistä Syyrian tilannetta myöten. Ajankohtainen kirja, joka ainakin minulle oli virkistävän huikea lukukokemus.
Kommentit
Lähetä kommentti