Tikkurilan Teatterin ilmava Niskavuoren naiset

Tikkurilassa vuolaana virtaavan Vantaanjoen kupeella seisoo punatiilinen 1912 rakennettu Tikkurilan Väritehtaan vanha tehdasrakennus Vernissa. Väritehdas lopetti toimintansa 2010 ja Vernissa on nyt Kulttuuritehdas Vernissa, jonka seinien sisällä näytellään, tanssitaan ja tehdään taidetta.

On alkamassa Hella Wuolijoen näytelmä Niskavuoren naiset. Niskavuoren sisäkkö Salli (topakka ja toimelias Maija Teiniranta) on järjestämässä salia vieraskuntoon. Kesken kaiken näyttämön takaseinän verhot alkavat rullaantua ylös ja näemme ikkunoiden takana Loviisan-nimipäiville tulevan vierasjoukon vähitellen käyskentelevän pääovelle. Sieltä he tulevat tohkeissaan rovasti ja ruustinna, apteekkari, Simolan ja Penttilän isännät, opettaja Vainio, Sentraali-Sandra ja koulun vahtimestari Serafiina. Paikalle tulee myös Aarne Niskavuori ja hänen vaimonsa Martta. Kaikki odottavat uteliaina koulun uutta opettajaa Ilona Ahlgrenia.

Hella Wuolijoen näytelmä Niskavuoren naiset esitettiin ensimmäisen kerran Helsingin Kansanteatterissa 1936 ja elokuva valmistui 1938. Sen jälkeen Ilonan ja Aarnen kaikkea uhmaavasta rakkaudesta on tehty lukuisia elokuvia ja esitetty näytelmiä. Tänä keväänä Niskavuoren naiset nähdään Susanna Airaksisen ohjaamana Turun kaupunginteatterissa ja Niskavuoren Heta Tampereen Teatterissa.

Tikkurilan Niskavuoren naiset on ohjannut Janne Puustinen, 29 -vuotias lahjakas näyttelijä ja ohjaaja. Esitys on raikas, puhutteleva, huikea taidonnäyte harrastajanäyttelijöiltä. Ohjaus on oivaltava, tuore ja hienovireinen. Vaatteista, asenteista, puhetavasta ja mistä tahansa katsoja ymmärtää, että näyttämöllä eletään mennyttä aikakautta, mutta eletäänkö sittenkään.

Niskavuoren naisten kohtalona on raha. Varakkaiden perheiden tyttäret on naitu Niskavuoreen, koska on tarvittu rahaa. Tämän on kokenut Loviisa (ylväs Hilkka Karvinen), joka suurin toivein aikanaan tuli Niskavuorelle ja saman kohtalon uhriksi on joutunut Marttakin (katkeruutensa hienosti kantava Päivi Salminen). Heidän miehensä eivät heitä juuri rakasta, tunteet on tarkoitettu muille.

Ilmavuutta ja raikkautta esitykseen tuovat pienet asiat. Omien tunteittensa kanssa kamppailevalla Aarnella on tatuointeja ja korvarenkaat – eihän tuollaisia tuohon aikaan ollut, kuiskaa ystäväni. Ei ollutkaan, tekee mieleni kuiskata takaisin, vaikka ei ollutkaan näin on hyvä. Aarne (Iiro Ristola) ja Ilona (Roosa Luhta) yltävät suorituksissaan huipputasolle. Niin luontevaa ja puhuttelevaa heidän näyttelemisensä on – eikä edes ole näyttelemistä, se on täydellistä eläytymistä ja läsnäoloa. Ja tällä kertaa Aarne pääsee pakenemaan Ilonan luota yölliseltä retkeltään ihan oikeasta ikkunasta. 

On huikaisevaa nähdä harrastajateatterin esitys, jossa ei tarvitse moittia eikä miettiä miten joku mukana olijoista ei ole tehtäviensä tasalla. Tikkurilassa he kaikki ovat sitä. Näytelmä on valittu mukaan Mikkelin Työväen näyttämöpäiville ja syksyn menestyksen myötä, sitä on päätetty esittää vielä alkuvuodesta.

Olen jo aikaisemminkin ollut Tikkurilan Teatterin ystävä. Mielessä on etenkin upea Adalmiinan helmi. Vernissan tiloissa toimii Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulu. Sen nuoret näyttelijät esiintyvät kesällä Påkaksen kotiseututalolla. Suosikkeja ovat olleet Pitkätossu ja Me Rosvolat.              

                                  Iiro Ristola ja Roosa Luhta 

                                                     Kuva Päivi Tiuri