Tarvitsemme monen maan kansalaisia


Etiopia, Tunisia, Irak, Viro, Venäjä, Filippiinit, Thaimaa, Ghana, Somalia. Ja jokin muukin maa vielä lisää. Nämä ovat heidän kotimaitaan. He ovat tulleet Suomeen monesta eri syystä. He ovat opiskelleet täällä, saaneet itselleen ammatin. Sillä mitä he ovat olleet kotimaassaan, ei ole enää kovin paljoa merkitystä. He ovat opiskelleet myös suomen kieltä ja saaneet työpaikan. Moni on jo saanut Suomen kansalaisuudenkin.

He ovat töissä Palvelukodissa, missä vierailen läheiseni luona usein. Kun ovea on avaamassa joku heistä, saan ystävällisen vastaanoton, minulta saatetaan kysyä mitä minulle kuuluu ja sitten vaihdetaan yhteiset kuulumiset eli hoitaja kertoo mitä läheiselleni kuuluu. Usein jopa tulee minun kanssani tervehtimään häntä.

Ja näitä ihmisiä, näitä sairaanhoitajia ja lähihoitajia on viikkokausia parjattu ja moitittu. Poliitikot väittävät, että he eivät ole ratkaisu vanhusten hoidon hoitajapulaan. Heidän työnsä laatua on moitittu – vaikka heti kohta selitetään, että kansainvälinen hoivayritys itse asiassa on syypää siihen, että hoitohenkilökuntaa on liian vähän. Niin monessa hoitopaikassa onkin, mutta miksi syyllistää aina työntekijöitä.

Mietin monta kertaa kotiin lähtiessä, jaksaisinko itse tehdä työtä, jossa on oltava valppaana koko ajan, varauduttava hyvään ja pahaan, välillä osattava hoitaa tilanne kykyjensä äärirajalla. On omattava diplomaatin kyvyt, että saa ruokahaluttoman syömään, ulkoilua vastustavan ulos, peseytymistä karttavan suihkuun, likaantuneet vaatteet vaihdettua puhtaisiin, käytävillä vaeltavan istuutumaan kahvipöytään, lääkkeitä kätkevän ottamaan lääkkeensä, tavaroitaan hukkaavan tavarat talteen.  

Hyvä olisi myös osata kieliä. Moni pääkaupunkiseudun vanhus puhuu äidinkielenään ruotsia, on heitä, joiden äidinkieli on ollut venäjä, ranska tai saksa. Tunsin itseni avuttomaksi ja tyhmäksi, kun huomasin että kukaan ei osannut vastata 101-vuotiaalle rouvalle saksaksi. En millään tahtonut löytyy sanoja, jotka hänelle olisi pitänyt sanoa. Muistisairauden myötä moni palaa käyttämään lapsensa ensimmäiseksi oppimaansa kieltä.  

Vierailija näkee vain osan mitä palvelukodissa oikeasti tapahtuu. Mutta asukkaiden puheet, ilmeet ja yleinen ilmapiiri kertovat paljon. Kun hoitajia tarvitaan useita, on itsestään selvää, että joukossa on aina ns. keikkalaisia. Onneksi tuuraajat ovat samoja henkilöitä. Sairaaloissa jouduin tottumaan selityksiin: olen Seuresta – kesti kauan ennen kuin minulle selvisi että tämä tarkoittaa henkilöstövuokrausfirmaa - olen juuri tullut töihin, en hoida häntä, en ole lukenut raporttia, kysy sairaanhoitajalta.  

Moni hoitaja tekee kahta työtä, lähihoitajan palkalla on lähes mahdotonta tulla toimeen pääkaupunkiseudulla. Arvoasteikossamme vanhusten hoito ei ole arvostettua työtä ja palkka on sitten sen mukainen. Kaiken kohun keskellä on jumiuduttu miettimään vain hoitajamitoitusta, palkasta ei puhuta.
Jos olisin tuleva pääministeri, laittaisin maan parhaat asiantuntijat ja tutkijat selvittämään miksi isot hoivayritykset pystyvät tuottamaan hoivapalvelut edullisemmin kuin kunta itse. Sekin olisi selvitettävä mistä yritysten tolkuttomat voitot tulevat. Jos tekee halvalla ja haalii isoja voittoja, ei kaikki todellakaan kestä päivänvaloa. Ilmiö ei ole ohimenevä, koska meitä ikäihmisiä, pian vanhuksia on aina vain lisää ja lisää.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vielä kun olen nykyistä hieman vanhempi, kohtelias alle 50-kymppinen, mielellään mies, ottaa minua kädestä kiinni ja sanoo: ”Mennään, muru kahville! Ja sen jälkeen ulos!”  Ei ole väliä millainen aksentti puhujalla on, kunhan hän arvostaa vanhoja ihmisiä ja vilpittömästi haluaa auttaa, hoivata ja hoitaa.

Arvostan jokaista kohtaamaani hoitajaa – niin Suomessa syntyneitä kuin täällä töitä tekeviä.

Julkaistu Tanotorvessa toukokuussa 2019.

   


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peukalon virittäminen

Niin kuin taivaassa Helsingin Kaupunginteatterissa

Vantaan Näyttämön nousu ja lasku