Lanka ja neulansilmä
Espoon modenrin taiteen museossa Emmassa on iso puinen patsas. Siinä on tuttu tilanne. Nuorena en ymmärtänyt miksi suvun naiset tarvitsivat merkillisen näköisen apuvälineen kun he pujottivat lankaa neulan silmään. Nyt laitteelle olisi tarvetta.
Olotilani juhannuksen jälkeen on ollut kuin tuo langan joka ei tahdo mennä paikalleen. Olen tutustunut moniin lääkäriin, hoitajiin, poliklinikoihin, röntgenin odotustiloihin, päivystykseen, vuodeosastoihin, valvontaosastoihin. Monenlaiseen mikä liittyy suomalaiseen korkeatasoiseen terveydenhoitoon - oikeampi nimi olisi tietysti sairaanhoito.
Espoossa on uusi puoli vuotta toiminut sairaala. Potilailla on yhden hengen hulppeat huoneet. Sen sijaan henkilökunnan kokoontumistilana on ikkunaton koppero, johon ei oikein mahdu kuin kaksi henkilöä ja välillä siellä on suljetun oven takana pitämässä raporttia kuusikin henkilöä. Lääkäreilläkään ei ole omaa työhuonetta. On pieni tila, jossa on juuri ja juuri tilaa kirjoituspöydälle ja kahdelle vierastuolille. Oikeasti vierastuoleja on vain yksi.
Ala-aulassa ja muissakin tiloissa pöyrii tiedote jossa kerrotaan että omaiset otetaan kiinteästi mukaan potilaan kuntoutumiseen.
Kun menen osastolla, harva hoitaja sanoo edes päivää tai hoitaja ei edes tiedä että potilas, jonka luo olen menossa on osastolla. Kun kyselen potilaan voinnista, saan haparoivan vastauksen : "Olen juuri tullut töihin!" Eli en tiedä potilaista mitaan. Ja miten voisi tietääkään kun on ensimmäistä kertaa ko. osastolla. On vuokrafirmasta tai muuten vain keikkatyöläinen.
Kuitenkin kaikista merkeistä päätellen hoitajat kirjoittavat tarkkaan raportteihinsa kaiken mitä potilaan tiimoilta päivän mittaan tapahtuu. Kun olleen osastolla jossa hoidetaan muistisairaita vanhuksia, siellä myös tapahtuu. Kirjattavaa löytyy paljon, kukaan tuskin jaksaa kaikkea koskaan lukea.
Onneksi tapaamani lääkärit ovat olleet asiallisia ja jopa empaattisia. Hoitajienkin joukossa on heitä jotka paneutuvat työhönsä ja sietävät omaisten hössäämistä.
Kaipaan käsikirjaa, missä kerrotaan miten omaisen kuuluu missäkin tilanteessa käyttäytyä, mitä se on kun ollaan kiinteästi mukana kuntoutumisessa, saanko viedä potilaalle omat villasukat, onko vaarana että kännykkä katoaa, kuka auttaa sen lataamisessa, mistä saan tietoa mitä lääkkeitä potilaalle annetaan.
Välillä tuntuu että hoitohenkilökunnan kohtaaminen on kuin viime viikon lumisade. Ensin lunta oli, nyt sitä ei ole ja taas sääennusteen mukaan kohta on. Koivukaan ei vielä ole ehtinyt tipuuttaa lehtiään.
Olotilani juhannuksen jälkeen on ollut kuin tuo langan joka ei tahdo mennä paikalleen. Olen tutustunut moniin lääkäriin, hoitajiin, poliklinikoihin, röntgenin odotustiloihin, päivystykseen, vuodeosastoihin, valvontaosastoihin. Monenlaiseen mikä liittyy suomalaiseen korkeatasoiseen terveydenhoitoon - oikeampi nimi olisi tietysti sairaanhoito.
Espoossa on uusi puoli vuotta toiminut sairaala. Potilailla on yhden hengen hulppeat huoneet. Sen sijaan henkilökunnan kokoontumistilana on ikkunaton koppero, johon ei oikein mahdu kuin kaksi henkilöä ja välillä siellä on suljetun oven takana pitämässä raporttia kuusikin henkilöä. Lääkäreilläkään ei ole omaa työhuonetta. On pieni tila, jossa on juuri ja juuri tilaa kirjoituspöydälle ja kahdelle vierastuolille. Oikeasti vierastuoleja on vain yksi.
Ala-aulassa ja muissakin tiloissa pöyrii tiedote jossa kerrotaan että omaiset otetaan kiinteästi mukaan potilaan kuntoutumiseen.
Kun menen osastolla, harva hoitaja sanoo edes päivää tai hoitaja ei edes tiedä että potilas, jonka luo olen menossa on osastolla. Kun kyselen potilaan voinnista, saan haparoivan vastauksen : "Olen juuri tullut töihin!" Eli en tiedä potilaista mitaan. Ja miten voisi tietääkään kun on ensimmäistä kertaa ko. osastolla. On vuokrafirmasta tai muuten vain keikkatyöläinen.
Kuitenkin kaikista merkeistä päätellen hoitajat kirjoittavat tarkkaan raportteihinsa kaiken mitä potilaan tiimoilta päivän mittaan tapahtuu. Kun olleen osastolla jossa hoidetaan muistisairaita vanhuksia, siellä myös tapahtuu. Kirjattavaa löytyy paljon, kukaan tuskin jaksaa kaikkea koskaan lukea.
Onneksi tapaamani lääkärit ovat olleet asiallisia ja jopa empaattisia. Hoitajienkin joukossa on heitä jotka paneutuvat työhönsä ja sietävät omaisten hössäämistä.
Kaipaan käsikirjaa, missä kerrotaan miten omaisen kuuluu missäkin tilanteessa käyttäytyä, mitä se on kun ollaan kiinteästi mukana kuntoutumisessa, saanko viedä potilaalle omat villasukat, onko vaarana että kännykkä katoaa, kuka auttaa sen lataamisessa, mistä saan tietoa mitä lääkkeitä potilaalle annetaan.
Välillä tuntuu että hoitohenkilökunnan kohtaaminen on kuin viime viikon lumisade. Ensin lunta oli, nyt sitä ei ole ja taas sääennusteen mukaan kohta on. Koivukaan ei vielä ole ehtinyt tipuuttaa lehtiään.
Kommentit
Lähetä kommentti