maanantai 5. toukokuuta 2014

Nro 9:ssä numero 34

Kevään teatterikausi päättyi hienosti. Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa näimme ystävättäreni Lisan kanssa Kultaisen lohikäärmeen. Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin 2009 ilmestynyt näytelmä on hämmentävä sekoitus eurooppalaista ja aasialaista kulttuuria. Ohjaaja Mika Lehtisen käsissä siitä on kehittynyt hieno sekoitus absurdia ja modernia teatteria.

Kultainen lohikäärme on ravintola, jossa tarjoillaan kiinalais-vietnamilais-thaimaalaista ruokaa. Näimme millaisissa olosuhteissa ruokaa valmistetaan. Opimme näytelmän aikana monta eri numerolla varustettua ruokalajia ja ennen kaikkea niiden sisältämät ruoka-aineet. Opimme miten vähän toisen ihmisen henki merkitsee aasialaiselle ja miten valmiita me eurooppalaiset olemme toisia sortamaan. Tutustuimme moniin typeriin eurooppalaisiin ihmisiin ja välinpitämättömiin aasialaisiinkin.

Näytelmässä esiintyneet viisi näyttelijää (Harri Nousiainen, Pirjo Luoma-aho, Anna-Riikka Rajanen, Olli Ikonen ja Jani Karvinen) esittivät monia eri rooleja. Pääsääntöisesti miehet olivat naisia ja naiset miehiä. Olli Jalonen rakastuneena nuorena tyttönä !!!!! Heidän ansiostaan esitys oli puhutteleva, viihdyttävä ja mieliinpainuva.   

Olen syönyt kiinalaista ruokaa Pekingissä ja sen ympäristössä, thaimaalaista ja kiinalaista ruokaa Thaimaassa. Vietnamissa en ole käynyt. Molemmissa maissa ruoka oli hyvää, mutta pakko oli kieltäytyä ajattelemasta millä tahdilla ja millaisissa olosuhteissa useimmissa ravintoloissa sitä tehdään. Puhumattakaan että olisin uskaltanut miettiä mitä työntekijät saavat työstään palkkaa.

Me olemme voimattomia ihmiskaupan edessä. Meille todistetaan että Helsingissä kerjäävät vanhat tai nuoret naiset eivät ole rikollisliigojen palveluksessa tai ihmiskaupan uhreja. He tulevat tänne koska kotimaassa ei ole mitään mahdollisuuksia saada elantoaan yhtään mistään. Ja kuitenkin askarruttaa miksi tänne ja minkä takia kukaan on sellaisessa asemassa että joutuu pakkasellakin istumaan kadulla ja kerjäämään.

Kultainen lohikäärme on juuri sellaista teatteria mitä tarvitsemme. Mutta tyhjiä paikkoja oli pienessä teatterisalissa hyvin monta. Teatteriin mennään viihtymään ja rentoutumaan. Miksi on niin vaikea kohdata todellisuutta?

Varmaan yhtä vaikeaa kuin minun että ostamani harvinaiset pinkin väriset kerrotut petuniat joutuvat nyt elämään olohuoneemme lattialla eikä verannalla. Siellä niillä olisi liian kylmä. Mutta ei romanialais-naisilla, jotka istuvat Helsingin kaduilla ja yrittävät saada mieltäni heltymään, jotta antaisin muutaman lantin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti