Kenen lauluja laulat, sen leipää syöt
Olen päättänyt ryhtyä rohkeaksi vanhaksi naiseksi. Mielestäni olen niin vanha että voin sanoa suoraan mitä ajattelen. Voin kehua vaikka ketä - ei synny minkäänlaisia taka-ajatuksia ja voin myös moittia jos siihen on aihetta.
Jokin aika sitten näin keskustelun, jossa kummasteltiin minkä takia me kerromme Facebookissa vain siitä miten hienosti meillä menee, miten kivaa oli teatterissa, konsertissa tai miten hauskoja juttuja olemme netistä löytäneet ja haluamme jakaa ne muillekin. Kukaan ei kerro että on riidellyt jonkun kanssa, pahoittanut mielensä esimiehen puheista, polttanut pohjaan tomaattikeiton, unohtanut pyykit kolmeksi päiväksi pesukoneeseen, joutunut osallistumaan yt-neuvotteluihin ja pelkää työpaikkansa menettämistä.
Minun rohkeuteni sai kolauksen. Jo pitkään minua on harmittanut kuntosali, missä käyn yhdistysstovereitteni kanssa. Jo alunperin kun sovimme että ryhdymme käymään siellä, meille kerrottiin ja näytettiin, että laitteet ovat perinteisiä ja käytössä pitkään olleita, tila on pieni ja täynnä tavaraa. Olen vain vähitellen alkanut ihmetellä mihin kaikkea käytetään. Yhdistyksemme ei joudu maksamaan mitään huikeita vuokria, joten osallistumismaksumme on hyvin kohtuullinen.
Paikan johtaja-omistaja oli kuullut narinani ja kun hän näki minut, hän halusi selittää että kaikkia tavaroita tarvitaan, ovat heidän työvälineitään. Tuli tunne minä olin arvostelussani täysin väärässä. Olin tietämätön ja kiittämätön. Olin siis paha ja huono ihminen, kun en osaa arvostaa toisen osapuolen myötämielisyyttä ja avokätisyyttä. Näinkin varmaan on. Mutta minkähän tähden piti olla oikein vihainen minulle.
Mutta aionko ryhtyä kiltiksi tytöksi, joka pahimmankin vastoinkäymisen kohdatessa, vain hymyilee ja poistaa takavasemmalle. En ole tehnyt sitä nuorempana enkä aio tehdä nytkään.
Täytyy toki myöntää, että olen itsekin aika huono kestämään arvostelua, mutta se onkin jo toinen juttu. Ja huono olen myös rehellisesti vastaamaan ettei tässä niin kamalan hyvin mene, kun joku kyselee kuulumisia eikä mene hyvin.
Jokin aika sitten näin keskustelun, jossa kummasteltiin minkä takia me kerromme Facebookissa vain siitä miten hienosti meillä menee, miten kivaa oli teatterissa, konsertissa tai miten hauskoja juttuja olemme netistä löytäneet ja haluamme jakaa ne muillekin. Kukaan ei kerro että on riidellyt jonkun kanssa, pahoittanut mielensä esimiehen puheista, polttanut pohjaan tomaattikeiton, unohtanut pyykit kolmeksi päiväksi pesukoneeseen, joutunut osallistumaan yt-neuvotteluihin ja pelkää työpaikkansa menettämistä.
Minun rohkeuteni sai kolauksen. Jo pitkään minua on harmittanut kuntosali, missä käyn yhdistysstovereitteni kanssa. Jo alunperin kun sovimme että ryhdymme käymään siellä, meille kerrottiin ja näytettiin, että laitteet ovat perinteisiä ja käytössä pitkään olleita, tila on pieni ja täynnä tavaraa. Olen vain vähitellen alkanut ihmetellä mihin kaikkea käytetään. Yhdistyksemme ei joudu maksamaan mitään huikeita vuokria, joten osallistumismaksumme on hyvin kohtuullinen.
Paikan johtaja-omistaja oli kuullut narinani ja kun hän näki minut, hän halusi selittää että kaikkia tavaroita tarvitaan, ovat heidän työvälineitään. Tuli tunne minä olin arvostelussani täysin väärässä. Olin tietämätön ja kiittämätön. Olin siis paha ja huono ihminen, kun en osaa arvostaa toisen osapuolen myötämielisyyttä ja avokätisyyttä. Näinkin varmaan on. Mutta minkähän tähden piti olla oikein vihainen minulle.
Mutta aionko ryhtyä kiltiksi tytöksi, joka pahimmankin vastoinkäymisen kohdatessa, vain hymyilee ja poistaa takavasemmalle. En ole tehnyt sitä nuorempana enkä aio tehdä nytkään.
Täytyy toki myöntää, että olen itsekin aika huono kestämään arvostelua, mutta se onkin jo toinen juttu. Ja huono olen myös rehellisesti vastaamaan ettei tässä niin kamalan hyvin mene, kun joku kyselee kuulumisia eikä mene hyvin.
Kommentit
Lähetä kommentti