Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Huikea Kauppamatkustajan kuolema

Kuva
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä koetaan teatterin juhlaa Mika Myllyahon ohjaamassa Kauppamatkustajan kuolemassa. Arthur Millerin 1949 kantaesityksensä saanut näytelmä pureutuu asioihin ja ongelmiin, jotka eivät itse asiassa ole juuri muuttuneet vuosikymmenien kuluessa. Willy Lomaneita, hänen poikiaan ja vaimojaan on kaikkialla. Willy Loman (loistava Hannu-Pekka Björkman) on tehnyt myyntimiehen hommia yli 30 vuotta. Ikä painaa eikä kauppa käy niin kuin menneinä vuosina. Pojista ei ole apua äidin ja isän elämässä, pikemminkin päinvastoin. Siinä missä isä uskoo kykyihinsä ja edessä oleviin parempiin aikoihin, tekevät sitä myös pojat – etenkin Biff (nasevasti näyttelevä Aku Hirviniemi). Biffistä piti tulla menestynyt amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, josta kolme eri yliopistoa kilpaili. Pojan yliopistollinen ura kariutuu matematiikan kokeesta reputtamiseen. Isä ja poika muistavat jälkikäteen tapahtumien kulun kumpikin omalla tavalla. Willy Loman ei kykene ymmärtämään

Rikinkeltainen taivas

Kuva
Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä eletään Rikinkeltaisessa taivaassa muistoista ja muistoilla. Michael Baran on dramatisoinut ja Juhana von Bagh ohjannut Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas raikkaan ja koskettavan näytelmän. Jokaisella on muistoja menneestä elämästä ja mielikuvia tulevasta. Muistot ovat hyvin yksilöllisiä. Jokainen muistaa omalla tavallaan. Samasta tilanteesta, samoista ihmisistä, samoista elokuvista, kirjoista, musiikista jokaisella on oma muistonsa. Muistoja voi verrata, mutta kukaan ei voi määritellä mikä on oikein tai mikä väärin. Näytelmässä kirjailija kuuntelee vanhasta nauhurista ääninauhoja vuosien takaa. Samalla kun kuulemme katkelmia tilanteista, jotka ovat olleet kirjailijalle (Timo Tuominen) tärkeitä, näemme tapahtumat näyttämöllä. Tavan takaa kirjailija on ahdistunut ja hämmentynyt, menikö kaikki todella noin. Jos hän saisi kertoa kaiken niin kuin hän sen muistaa, olisi tarina toisenlainen. Näytelmän kertoja on jo pikkupoikana t

Everstinna Helsingin Kaupunginteatteri

Kuva
Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön lattia on päällystetty poron taljoilla, on suonsilmäke ja vaatepuu sekä vain muutama huonekalu. Ja näyttämöllä on kaksi tuntia vain yksi näyttelijä, HEIDI HERALA. Menossa on Rosa Liksomin romaanista Everstinna Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jolla on sama nimi kuin romaanilla.   Tarinan pohjana on oikean everstinnan ja kirjailijan Annikki Kariniemen värikäs elämä. Näytelmän everstinna on Heidi Herala, joka yltää roolissaan elämänsä suoritukseen. Mikä energia, tilanteen hallinta, osaaminen, innostus, murteen hallinta, rakkaus esittämiseen ja roolihenkilöön! Näyttelijä on 59-vuotiaana uransa huipulla ja katsojalle jää tunne minne hän vielä ehtiikään.  Everstinnan tarina on kaikella tavalla hyvin poikkeuksellinen. Aikuinen  nainen muistelee rakastuneensa 32-vuotiaaseen everstiin ollessaan neli-vuotias. Eversti oli hänen kotonaan upseeri-isän vieraana. On kuljettava pitkä tie ennen kuin eversti vie runotyttöns

Pelle Kansallisteatterin Willensaunassa

Kuva
Millaista on olla Pellen tytär lapsena ja millaista aikuisena. Kansallisteatterin Willensaunassa Pelle -näytelmän isäs on hyvin persoonallinen isä. Hän haluaisi olla varmaankin suuren sirkuksen pelle, mutta ei ole aivan yltänyt siihen. Niinpä kantaa aa pellen roolia kaiken aikaa mukanaan. Melli Maikkulan kirjoittamassa ja Kaisa-Liisa Logrénin Pellessä tutustumme isä-Pelleen (hellyttävä Olli Ikonen), itseään etsivään nuoreen naiseen (monitaitoinen ja raikas Anna Ackerman), normi-elämää havittelevaan nuorukaiseen (energinen Tomi Alatalo) ja terapiassa käyvään työttömään Kariin, tv-toimittajaan ja Herkkoon (aina yhtä taitava ja sielukas Jukka-Pekka Palo).     Tarina on aika tavanomainen. Juuri kun kaikki on menemässä niin kuin kuuluukin, joku tai jokin sotkee koko tilanteen. Maikkulan tarina ei ole kovin yllätyksellinen, mutta monella tavalla hellyttävä. Pelle on hauska näytelmä, mutta se on myös surullinen. Elämä kun on useimmiten vähän hankalaa ja haasteellista, mutta kuitenki

Notre Damen kellonsoittaja hurmaa Tampereella

Kuva
Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja on huikea esitys. Teatterisali on sisutettu uhkeaksi katedraaliksi. Katsoja on todella tapahtumien keskellä. Musiikki soi milloin herkästi, milloin mahtipontisesti, tanssijat ovat taitavia ja sielukkaita samalla kertaa, tarinalla on sisältöä, näyttelijät ovat enemmän kuin hyviä. Kun loppukiitoksissa Petrus Kähkönen (liikuttavan ihana Quasimodo) herkistyy melkein kyyneliin, on katsojan pakko myöntää tällaista en koe teatterissa usein.   Seisomaan noussut yleisö on haltioissaan, niin minäkin. Suosionosoituksista ei tahdo tulla loppua. Notre Damen kellonsoittaja (sävellys Alan Menken, sanoitus Stephen Schwartz, liberetto Peter Parnell) on tuttu tarina, joka perustuu Victor Hugon 1831 ilmestyneeseen romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin. Näytelmän suomennos on Mikko Koivusalon, ohjaus Georg Malviuksen ja musiikin johto Martin Segerstrålen. Lavastussuunnittelun on tehnyt Marjatta Kuivasto. Me katsojat tiedämme että tulipalo on tuhonn

Onnellisten saarella Ryhmäteatterissa

Kuva
                                             Matti Onnismaa, Santtu Karvonen, Katja Kuttner,                                                   edessä Pihla Penttinen - kuva Mitro Härkönen     Ryhmäteatterin Onnellisten saaressa etsitään lauttasaarelaisuuden perimmäistä olemusta. Okko Kamu on kirjoittanut ja Robin Svanström ohjannut purevan ja ajankohtaisen helsinkiläistä elämänmenoa ruotivan napakan näytelmän. Mikä sen hienompaa kuin olla kolmannessa polvessa lauttasaarelainen natiivi. Santtu Karvosen esittämä mies ei välitä siitä vaikka onkin syntynyt muualla ja asunutkin välillä toisaalla. Tärkeintä että isovanhemmat ja vanhemmat ovat asuneet saarella. Espoolaisten tulo saarella olisi ehdottomasti kiellettävä. Eikä sinne ole asiaa vantaalaisilla, puhumattakaan keravalaisista. Keravalta muuttaa nainen koiransa kanssa miehen ja hänen viimeisillään raskaana olevan vaimonsa (mainio Pihla Penttinen) naapuriin. Keravalaisessa ei voi olla mitään hyvää. Ja selväähän on koirasta

Kolmen kimppa ja Mies, joka rakasti järjestystä

Kuva
                                             Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen                                                                                   Kuva Tuomo Manninen Yksin tai kimpassa   On välillä mieltä hivelevää kun poistuu teatterista hyvillä mielin. Syitä on monia: esitys on ollut odottamattoman hyvä, kaikki ennakko-odotukset ovat täyttyneet tai esitys on ollut hulvattoman hauska tai muuten vain tuottanut hyvää mieltä. Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa on hauska ja harmiton farssi. Juonen käänteet sopivan yllättäviä, vaikka lopun arvasi turhankin helposti. Se ei häirinnyt yhtään. Liisa Mustonen on ohjannut Kolmen kimpasta ilmavan, vauhdikkaasti etenevän ja näyttelijöiden parhaita taitoja hyväksi käyttäen syksyn ilopillerin. Aikanaan teatterinjohtaja Asko Sarkola asetti tavoitteeksi, että Studio Pasilaan löytäisivät tiensä myös nuoremmat katsojat. Perjantai-illan esityksessä lokakuun

Kansallisteatterin Lokki

Kuva
Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön tämän syksyn helmi on Anton Tsehovin Lokki. Kuulas, kirpeä ja kivulias näytelmä koskettaa tsehovilaiseen tapaan ihmisen   perimmäisiä tunteita. Nuoremmat ihmiset hakevat paikkaansa ja omaa minuuttaan, vanhemmat ovat joko tyytymättömiä menneeseen elämäänsä tai pitävät itseään muita ylempänä olevina erehtymättöminä ja erinomaisina. Ohjaaja Anne Rautiaisen ja työryhmän Lokki on hyvin liikunnallinen, pelkistetty ja paljas esitys. Maria Kuusilouoma maineikkaana näyttelijänä Irina Arkadina on oikeastaan aika sietämätön luomus. Hän on mielestään suuri taiteilija, lähes pakottaa nuoren rakastajan (Jussi Lehtonen) pysymään rinnallaan. Tsehovin näkemys suuren diivan kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa omaa lastaan Konstantin Trepleviä (Miro Lopperi) on hyvin riipaisevaa. Kansallisen Lokissa ei tätä mitenkään siloitella – pikemminkin päinvastoin. Äiti ei pysty kiittämään eikä kehumaan poikaansa, vaikka tästä on tulossa paljon kuuluisampi ja ar

Espoon Kaupunginteatterin Sanaton rakkaus

Kuva
Espoon Kaupunginteatterin Sanattomassa rakkaudessa kohtaavat Kuurojen koulussa viittomakieltä käyttävä opettaja ja kuuro oppilas. Tavoitteena on, että oppilas oppisi ainakin lukemaan huulilta tai jopa puhumaan, jolloin vastapuolen ei tarvitsisi osata viittomakieltä. Yhdysvaltalaisen Mark Medoffin näytelmä on ilmestynyt 1979 eli aikana jolloin kuuroista ja heidän käyttämästään kielestä ajateltiin eri tavalla kuin nyt. Pakollinen huulilta lukutaito tai puhumaan opettelu merkitsee äidinkielen riistämistä kuurolta. Johanna Freundlich on pitäytynyt ohjaustyössään alkuperäisen näytelmän juoneen ja asenteisiin. Ehkäpä tietynlainen vanhakantaisuus on myös selitys sille minkä takia opettaja (Santeri Kinnunen) tulkitsee sanallisesti kaiken mitä Sarah (valovoimaisen ihastuttava Dawn Jani Birley) viittoo. Näin näytelmästä tulee uuvuttavan pitkä. Paljonhan näytelmässä on myös yhteiskunnallista sanomaa. Älykäs Sarah on kuuroutensa takia kelvollinen vain siivoojaksi. Kuurojen koulun o

Sapiens Kansallisteatterissa

Kuva
                                                        Kuva Katri Naukkarinen  Ei voi kuin ihastella ja arvostaa miten nopeasti Kansallisteatterissa on saatu   maailmanmaineeseen nousseen Yuval Hararin Homo Sapiens -kirjan pohjalta ainutlaatuinen esitys. Esityksen on muokannut alkuperäisteoksesta näyttämöversioksi dramaturgi Minna Leino. Esityksen ovat ohjanneet Anni Klein ja Jarkko Pennanen (WAUHAUS -ryhmästä). Etukäteen tiesin että esityksessä ei puhuta ja että näyttelijöiden kasvoilla on naamiot. Ainoa joka puhuu on Avara luonto -tv-ohjelmasta tuttu Jarmo Heikkinen, tv-ohjaaja ja lausuja. Hänen rauhallinen, luotettava ja selkeä äänensä luo esitykselle puitteet, jossa pahatkaan asiat eivät tule mielessä torjutuiksi heti. Hararin maailmankuva on hyvin omaperäinen, mutta hyvin uskottava. Me elämme aikaa, joka pakottaa meidät tarkistamaan elinolosuhteitamme, asenteitamme, tekojamme. Vaikka tahtoa kaiken muuttamiseen olisi, kukaan ei oikeasti tiedä mitä meidän pitäis

Täydellinen lauantai Arena-näyttämöllä

Kuva
Keski-ikäinen mies haluaisi viettää rauhallisen lauantain kuuntelemalla jazz-levyä, jonka hän on edellisenä päivänä löytänyt divarista. Hän on etsinyt levyä vuosikausia ja nyt se on löytynyt. Mutta mikään ei mene suunnitelmien mukaan Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön Täydellisessä lauantaissa. Ranskalaisen Florian Zellerin komediassa on kaikki ainekset viihtyisälle teatteri-illalle. Ohjaaja Jaakko Saariluoma on pitänyt huolen että se onnistuu. Kun kaiken takeena on Pekka Strang ja muitakin teatterin komediahirmuja, ei illan jälkeen voi kuin kertoa nauttineensa esityksestä. Pekka Strang on eittämättä yksi valovoimaisimmista tämän päivän komedia- ja farssinäyttelijöistämme. Hän pystyy myös muuhunkin mutta Täydellinen lauantai on komedia ja sen mukaan esittäjiä mitataan. Strangin tapa näytellä on hyvin fyysistä. Katsomoon leviää lauantain edetessä fyysinenkin tuska kaiken mennessä pieleen. Vaimo (Vuokko Hovatta) on päättänyt kertoa miehelleen syrjähypystään ja

Valehtelijan peruukki Kom-teatterissa

Kuva
Siinä he ovat Kom-teatterin lavalla Marja Packalén ja Pirkko Saisio. Edellisen kerran näimme ja koimme yhdessä kertomukset heidän elämästään kymmenen vuotta sitten. Mitä vuodet ovat muuttaneet tavassa muistaa tai mitä uutta entiset 60-vuotiaaat ovat nyt 70-vuotiaina valmiita kertomaan meille uudessa näytelmässä Valehtelijan peruukki. Nyt näytelmän on tehnyt heidän kanssaan ohjaaja-käsikirjoittaja Heini Junkkaala. Hän on haastatellut Packalénia ja Saisiota tuntikaupalla ja koonnut kaikesta hienon, raikkaan ja mukaansatempaavan näytelmän. Kaikella tapaa on riemullista katsella näytelmää, jossa kaikki kerrottu on tapahtunut oikeasti ja jonka näyttelijät ovat itse kokeneet. Eikä missään ole tirkistelyn eikä utelemisen makua. Edellisellä kerralla päättyneet suhteet ja avioliitto kirpaisivat esittäjiä selkeästi enemmän kuin nyt. Enää ei pohdita olisiko minun sittenkin pitänyt tehdä jotain eri lailla. 70-vuotiaalla on taipumus vain todeta, että niin se meni. Lavastajana ja puvus

Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito ja Riistapolku

Kuva
Helsingin Kaupunginteatterissa eri puolilla taloa on näyttämöillä kaksi tyttöä, toinen heistä oikeastaan nuori nainen, jotka tietävät mitä haluavat elämässään juuri sillä hetkellä. Pienessä merenneidossa Ariel on palavasti rakastunut prinssi Erikiin. Riistapolussa pienellä näyttämöllä 13-vuotias Hanni ihastuu itseään kuusi vuotta vanhempaan Franziin eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kuten ei Arielinkaan elämässä kun hän on pelastanut veden varaan joutuneet uljaan prinssin. Pieni merenneito on monelle lapsuudesta tuttu H.C. Andersenin satu, jossa merenneito antaa pois äänensä, jotta saa pyrstönsä tilalle jalat ja pääsee veden päälle. Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle on loihduttu uskomattoman hieno niin vedenalainen kuin maanpäällinenkin maailma. On kuin kaikki tekijät ohjaaja Samuel Harjanne, kapellimestari Risto Kupiainen, koreografi Gunilla Olsson-Karlsson, lavastaja Peter Ahlqvist ja puvustaja Pirjo Liiri-Majava olisivat päässeet toteuttamaan kaikki

Tarpeellinen vai turha Raide-Jokeri?

Mitä ne tamperelaiset tekevät ratikalla? Ovat vain pilanneet koko kaupungin keskustan vuosikausia kestävillä rakennustöillä. Turkulaisetkin haikailevat ratikan perään. Oliko siihenkin jokin syy, että Helsingissä metroa jatkettiin länteen. Kaiken lisäksi Länsimetroa jouduttiin odottamaan kuukausikaupalla, kun sitä ei millään meinattu saada valmiiksi. Ja nyt sitten pitää tehdä Raide-Jokeri. Rakentajan mukaan Raide-Jokeri tarjoaa parempaa palvelua poikittaiseen joukkoliikenteeseen. Miten niin parempaa? Jokeribussi 550 kulkee ruuhka-aikoina muutaman minuutin välein. Se matkaa joustavasti Itäkeskuksesta Westendin asemalle. Ei tarvitse edes lippuakaan näyttää, jos vaihtaa tai on kausilippu. Keskiovesta saa mennä sisään ja tulla ulos. Bussi on yleensä aika täynnä, mutta istumaan olen päässyt aina. Vaikka olin pitkään sitä mieltä, että Länsimetro ei minua liikuta, olen joutunut muuttamaan mielipiteeni. Länsimetrolla pääsee kätevästi Tapiolaan tai Aalto-yliopistolle ja sieltä sitten 550

Järvenpään teatterin Rakkautta Aholassa

Kuva
Järvenpään teatterin Rakkautta Aholassa on melkein täysosuma. Eppu Nuotio on kirjoittanut ihastuttavan tarinan kirjailija Juhani Ahosta ja hänen naisistaan. Tiina Brännare ohjannut sen, Virpi Maisala tehnyt koreografian ja Altti Uhlenius musiikin. On syntynyt hieno musiikkinäytelmä. Aiheena Juhani Ahon rakkaus kahteen naiseen ja nuorempana hieman useampaankin on mieltä kiehtova. Eppu Nuotio kertoo eläneensä Iisalmessa lapsesta asti ”Juhani Ahon taikapiirissä”. Vuosia mielessä hioutunut aihe on nyt näyttämöllä syvällisenä ja koskettavana esityksenä.   Järvenpään teatterin kesänäytökset ovat Vanhankylänniemessä, aika lähellä Aholaa, missä Juhani Aho ja Venny Brofelt asuivat 14 vuotta. Koko Tuusulanjärven taiteilijayhteisö sai alkunsa siitä kun Ahot muuttivat Järvenpään kartanolta vuokraamaansa huvilaan 1897. Vuokrasopimus kirjoitettiin aina vuodeksi kerrallaan. Naapureina ja ystävinä olivat Sibeliukset, Haloset, Järnefeltit. Jannen, Pekan ja Eeron kanssa Juhani Aho ”juhli” – vä

Me Rosvolat Tikkurilan teatterissa

Kuva
Kerttu ja Rosvoloiden auto  Tikkurilan teatterin esitykset syntyvät suotuisten tähtien alla. Vieläkin jaksan kehua talvella näkemääni Adalmiinan helmeä. Nyt voin siirtää kehumiset teatterin kesänäytelmään Me Rosvolaan. Sini Kolun kirjasarjasta Selja Ahava on dramatisoinut ja Carita Välitalo ohjannut vauhdikkaan ja hauskan esityksen. Näytelmä on tulvillaan esittämisen riemua ja iloa. Tikkurilan Teatteri- ja Sirkuskoulu on toiminut Vantaalla 25 vuotta. Ja Kotiseututalo Påkaksen pihapiirissä on näytelty kesäisin vuodesta 1998. Me Rosvoloissa on mukana monta teatterikoululaista isoissa rooleissa, muutamat monessa eri roolissa. Rosvolan perhe on melkein kuin minkä tahansa asuntovaunulla kesäisin paikasta toiseen liikkuva perhekunta. Heidän tapansa ovat ihan vähän erilaisia kuin tavallisille perheillä, kuten Vainiston perheellä, jonka isä kuntoilee kaiken aikaa, äiti hienostelee ja lapset ovat vallattomia veijareita. Rosvolat menevät karavaanareitten kesätapaamiseenkin. Aika

Voi veljet! Tampereen Komediateatterissa

Kuva
                                                                Kuva Leena-Maija Tuominen  Mikään ei voita kesäteatterissa kunnon farssia. Kun sen juoni on soljuva ja esittäjät osaavat asiansa, on kaikki kunnossa. Näin on tänä kesänä tapahtunut Tampereen Komediateatterissa. Voi veljet! Tom, Dick & Harry on uunituore brittikomedia. Se on isän ja pojan aikaansaannos. Ray Cooney on tämän hetken tunnetuimpana farssikirjailijoita.   Kumppanikseen kirjoittamiseen hän on tällä kertaa saanut oman poikansa Michaelin. Ray Cooney on väittänyt, ettei hänellä ole mitään sanottavaa; hän tahtoo vain saada ihmiset nauramaan. Ainakin minut hän sai Panua Raipian ohjaamassa esityksessä nauramaan. Vauhdikkaassa esityksessä tapahtui kaiken aikaa, osaa onneksi ei paatunutkaan katsoja aavistanut ennalta. Kaikki tapahtui Raipian lavastamassa olohuoneessa. Pariskunta (Jukka Puotila ja Petra Karjalainen) ovat huolella valmistautuneet suureen päivään. Sosiaalitoimiston virkailija on t