LM-Mummin maailma

Teatteri Jurkka täyttää 70-vuotta. Juhlanäytelmäksi on päätynyt Lauri Veijosen kirjoittama Elämän ensikertalaisia – eli ikoni ja assistentti. Näytelmä on hioutunut esitykseksi Jurkan ja KOM-teatterin yhteistyöllä. Ohjaaja on Lauri Maijala ja lavalla Tommi Eronen ja Ella Mettänen. Ja taas kerran on pakko muistella miten Jurkan pikkuruinen teatteritila ei tälläkään kertaa tuntunut pieneltä eikä oikein ollut aistittavissa sekään että katsomossa on paikat vain viidellekymmenelle katsojalle. Elämän ensikertalaisia on näytelmä näytelmien tekemisestä. Assistentti (Tommi Eronen) on menettänyt ikoninsa, huippulahjakkaan ohjaajan (Ella Mettänen). Ohjaaja on sairastunut aivosyöpään ja menehtynyt eikä ohjaaja tunnu millään selviytyvän yksinään. Hän ei mielestään osaa mitään, ei onnistu mistään, on turhautunut ja ahdistunut ja vihainen ohjaajalle, joka on hylännyt hänet.    Teatterin tekemisen rankkuus ja vaikeus tulee monella tavalla näytelmässä esille, on itse asiassa sen keskeistä antia. Mai

O-teatterissa kuunnellaan ja katsotaan Joitakin keskusteluja merkityksestä -näytelmää. Teksti ja ohjaus on Akse Petterssonin käsialaa. Näyttämöllä istuu kolme näyttelijää: Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela. Lavalla on lähes koko ajan muusikko Ringa Manner, välillä siellä piipahtaa tanssija Jyrki Karttunen. Kolmikko ei paljon muihin henkilöihin kiinnitä huomiota. Laimeasti he ihmettelevät mitä tanssija tekee paikalla ja Korpelan mielestä muusikolta ei pidä missään tapauksessa kysyä yhtään mitään. Sen sijaan kolmikko yrittää näennäisesti saada kiinni toistensa ajatuksista ja tarkoitusperistä.   Kovin hyvin se ei onnistu. Jokaisella on oma asiansa, jota he yrittävät edistää. Tilanne on kaikkien kannalta hyvin epämukava. Ei katsojallekaan tarkkaan selviä miksi ja mitä näyttelijät odottavat. Uutta roolia, joka mullistaisi elämän ja tekisi kuuluisaksi tai edes pientä sivuosaa, jotta tulisi omillaan toimeen. Kolmikon ajatusten vaihto on huikeaa, rytmi on välillä hämmentävän no

Tampereen Työväen Teatterissa ollaan taas mukana Kotalan perheen elämänkäänteissä. Sirkku Peltolan kirjoittamassa ja ohjaamassa Reikäleipä -näytelmässä. Voisi väittää, että katsojia hemmotellaan. Kotalan perheen kohtaloista on kerrottu jo aikaisemmin neljässä näytelmässä: Suomen hevonen (s004), Yksiöön en äitee ota (2007), Lämminveriset (2011) ja Hevosten keinu (2015). Nyt tapaamme heidät vanhassa kotipihassaan. Teatterissa kun ollaan useamman kerran elämänsä loppuun elänyt äite (mainio Ola Tuominen) on taas mukana kantavana voimana. Äite asuu pihapiirissä romuttuvassa Ladassa. Asunto tarjoaa hänelle yksityisyyttä ja suojaa pandemialta. Hän seuraa jälkeläistensä edesottamuksia ja jakelee sopivin annoksin elämänviisauksiaan itse kullekin. Aimo Räsäsen sanomana kuulin ensimmäisen kerran arvion että näytelmä on tragedia, farssi ja komedia. Siinä sekoituksessa piilee varmasti näytelmän ja aikaisempienkin suosio. Näytelmän henkilöt ovat samalla kertaa uskottavia ja yliampuvia. Kun Kai K