Tampereen Työväen Teatterin Reikäleipä

Tampereen Työväen Teatterissa ollaan taas mukana Kotalan perheen elämänkäänteissä. Sirkku Peltolan kirjoittamassa ja ohjaamassa Reikäleipä -näytelmässä. Voisi väittää, että katsojia hemmotellaan. Kotalan perheen kohtaloista on kerrottu jo aikaisemmin neljässä näytelmässä: Suomen hevonen (s004), Yksiöön en äitee ota (2007), Lämminveriset (2011) ja Hevosten keinu (2015). Nyt tapaamme heidät vanhassa kotipihassaan.

Teatterissa kun ollaan useamman kerran elämänsä loppuun elänyt äite (mainio Ola Tuominen) on taas mukana kantavana voimana. Äite asuu pihapiirissä romuttuvassa Ladassa. Asunto tarjoaa hänelle yksityisyyttä ja suojaa pandemialta. Hän seuraa jälkeläistensä edesottamuksia ja jakelee sopivin annoksin elämänviisauksiaan itse kullekin.

Aimo Räsäsen sanomana kuulin ensimmäisen kerran arvion että näytelmä on tragedia, farssi ja komedia. Siinä sekoituksessa piilee varmasti näytelmän ja aikaisempienkin suosio. Näytelmän henkilöt ovat samalla kertaa uskottavia ja yliampuvia. Kun Kai Kotala (Aimo Räsänen) ilmestyy näyttämölle pikkukalsareissaan vaaleaa pitkää tukkaansa heilutellen – Kaita harmittaa suunnattomasti se että hänellä on niin vähän hiuksia ja nekin liukkaita – ei voi kuin nauraa sydämensä kyllyydestä.

Kylän kioskilla ja kylän raitillakin toikkaroivat vanhukset ovat samalla kertaa yliampuvia ja kantaa ottavia – oman onnensa nojaan jätetyt vanhukset ovat useimmiten seinien sisällä, tässä kaikkien nähtävillä.

Jos ei mene hyvin vanhuksilla ei mene Kotalan perhekunnallakaan. Saunan uumenista löytyy Lassi (Mika Honkanen), joka on palannut kotikonnuille aikomuksena aloittaa seurustelu entisen vaimon Ailin (Tuire Salonius) kanssa. Aili ei Lassin lähentelyille lämpene. Sen sijaan Lassi saa kumppanikseen Kain. Tarkoituksena on ryhtyä valmistamaan pajusta erilaisia tuotteita. Ihan ensimmäiseksi tarvitaan porakone, jolla tehdään reikä keinun jalkaan. Reiän avulla saadaan pajut kuorittua nopeasti.

Nopeasti ja soljuvasti eivät Kotalan miesten bisnekset etene. Eivät etene Jaanan (Mia Selin) someyrityksen laajenemissuunnitelmatkaan. Tutulla tavalla suunnitelmat luhistuvat omaan mahdottomuuteensa. Tuntuu kuin äite on sittenkin se ainoa, joka seisoo tekemistensä kanssa jalat maassa.

Näytelmä on todella samalla kertaa tragedia ja komedia. Perheenjäsenten saamattomuus ei ole heidän syytänsä eivätkä he ole luusereita omasta tahdostaan. Kliseemäisesti voi väittää että he ovat olosuhteiden uhreja. Sirkku Peltola taikoo tästä kaikesta näytelmän, josta on pakko ja helppo pitää.

”Kyynel kuivaa, pöytä maatuu, mutta naurua voi kuulkaa yrittää pitää elossa. Edes jumalauta yrittää!... Ja kun teitin kätenne vapisee ja sylinne jäähtyä alkaa niin jättäkää se nauru lapsille. Opettakaa niitä kattoon pakkojen ja aikojen ohi. Kaus. Sitten nekin aina jaksaa paremmin kuoria perunoita, perata kalaa ja riisua lapseltansa lumiset tumput. ”          

     

        

                                         Aimo Räsänen ja Mika Honkanen

                                                  Kuva Kari Sunnari