Siirry pääsisältöön

Tekstit

Everstinna Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön lattia on päällystetty poron taljoilla, on suonsilmäke ja vaatepuu sekä vain muutama huonekalu. Ja näyttämöllä on kaksi tuntia vain yksi näyttelijä, HEIDI HERALA.
Menossa on Rosa Liksomin romaanista Everstinna Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jolla on sama nimi kuin romaanilla. Tarinan pohjana on oikean everstinnan ja kirjailijan Annikki Kariniemen värikäs elämä.
Näytelmän everstinna on Heidi Herala, joka yltää roolissaan elämänsä suoritukseen. Mikä energia, tilanteen hallinta, osaaminen, innostus, murteen hallinta, rakkaus esittämiseen ja roolihenkilöön! Näyttelijä on 59-vuotiaana uransa huipulla ja katsojalle jää tunne minne hän vielä ehtiikään. 
Everstinnan tarina on kaikella tavalla hyvin poikkeuksellinen. Aikuinen nainen muistelee rakastuneensa 32-vuotiaaseen everstiin ollessaan neli-vuotias. Eversti oli hänen kotonaan upseeri-isän vieraana. On kuljettava pitkä tie ennen kuin eversti vie runotyttönsä, rakastajattaren…
Uusimmat tekstit

Pelle Kansallisteatterin Willensaunassa

Millaista on olla Pellen tytär lapsena ja millaista aikuisena. Kansallisteatterin Willensaunassa Pelle -näytelmän isäs on hyvin persoonallinen isä. Hän haluaisi olla varmaankin suuren sirkuksen pelle, mutta ei ole aivan yltänyt siihen. Niinpä kantaa aa pellen roolia kaiken aikaa mukanaan.
Melli Maikkulan kirjoittamassa ja Kaisa-Liisa Logrénin Pellessä tutustumme isä-Pelleen (hellyttävä Olli Ikonen), itseään etsivään nuoreen naiseen (monitaitoinen ja raikas Anna Ackerman), normi-elämää havittelevaan nuorukaiseen (energinen Tomi Alatalo) ja terapiassa käyvään työttömään Kariin, tv-toimittajaan ja Herkkoon (aina yhtä taitava ja sielukas Jukka-Pekka Palo).
Tarina on aika tavanomainen. Juuri kun kaikki on menemässä niin kuin kuuluukin, joku tai jokin sotkee koko tilanteen. Maikkulan tarina ei ole kovin yllätyksellinen, mutta monella tavalla hellyttävä. Pelle on hauska näytelmä, mutta se on myös surullinen. Elämä kun on useimmiten vähän hankalaa ja haasteellista, mutta kuitenkin useimmat mei…

Notre Damen kellonsoittaja hurmaa Tampereella

Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja on huikea esitys. Teatterisali on sisutettu uhkeaksi katedraaliksi. Katsoja on todella tapahtumien keskellä. Musiikki soi milloin herkästi, milloin mahtipontisesti, tanssijat ovat taitavia ja sielukkaita samalla kertaa, tarinalla on sisältöä, näyttelijät ovat enemmän kuin hyviä.
Kun loppukiitoksissa Petrus Kähkönen (liikuttavan ihana Quasimodo) herkistyy melkein kyyneliin, on katsojan pakko myöntää tällaista en koe teatterissa usein. Seisomaan noussut yleisö on haltioissaan, niin minäkin. Suosionosoituksista ei tahdo tulla loppua.
Notre Damen kellonsoittaja (sävellys Alan Menken, sanoitus Stephen Schwartz, liberetto Peter Parnell) on tuttu tarina, joka perustuu Victor Hugon 1831 ilmestyneeseen romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin. Näytelmän suomennos on Mikko Koivusalon, ohjaus Georg Malviuksen ja musiikin johto Martin Segerstrålen. Lavastussuunnittelun on tehnyt Marjatta Kuivasto. Me katsojat tiedämme että tulipalo on tuhonnut Pariisin…

Onnellisten saarella Ryhmäteatterissa

Matti Onnismaa, Santtu Karvonen, Katja Kuttner,
                                                  edessä Pihla Penttinen - kuva Mitro Härkönen

Ryhmäteatterin Onnellisten saaressa etsitään lauttasaarelaisuuden perimmäistä olemusta. Okko Kamu on kirjoittanut ja Robin Svanström ohjannut purevan ja ajankohtaisen helsinkiläistä elämänmenoa ruotivan napakan näytelmän. Mikä sen hienompaa kuin olla kolmannessa polvessa lauttasaarelainen natiivi. Santtu Karvosen esittämä mies ei välitä siitä vaikka onkin syntynyt muualla ja asunutkin välillä toisaalla. Tärkeintä että isovanhemmat ja vanhemmat ovat asuneet saarella. Espoolaisten tulo saarella olisi ehdottomasti kiellettävä. Eikä sinne ole asiaa vantaalaisilla, puhumattakaan keravalaisista.
Keravalta muuttaa nainen koiransa kanssa miehen ja hänen viimeisillään raskaana olevan vaimonsa (mainio Pihla Penttinen) naapuriin. Keravalaisessa ei voi olla mitään hyvää. Ja selväähän on koirasta tulee vain häiri…

Kolmen kimppa ja Mies, joka rakasti järjestystä

Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen
                                                                                  Kuva Tuomo Manninen


Yksin tai kimpassa
On välillä mieltä hivelevää kun poistuu teatterista hyvillä mielin. Syitä on monia: esitys on ollut odottamattoman hyvä, kaikki ennakko-odotukset ovat täyttyneet tai esitys on ollut hulvattoman hauska tai muuten vain tuottanut hyvää mieltä. Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa on hauska ja harmiton farssi. Juonen käänteet sopivan yllättäviä, vaikka lopun arvasi turhankin helposti. Se ei häirinnyt yhtään.
Liisa Mustonen on ohjannut Kolmen kimpasta ilmavan, vauhdikkaasti etenevän ja näyttelijöiden parhaita taitoja hyväksi käyttäen syksyn ilopillerin. Aikanaan teatterinjohtaja Asko Sarkola asetti tavoitteeksi, että Studio Pasilaan löytäisivät tiensä myös nuoremmat katsojat. Perjantai-illan esityksessä lokakuun alussa Sarkolan toi…

Kansallisteatterin Lokki

Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön tämän syksyn helmi on Anton Tsehovin Lokki. Kuulas, kirpeä ja kivulias näytelmä koskettaa tsehovilaiseen tapaan ihmisen perimmäisiä tunteita. Nuoremmat ihmiset hakevat paikkaansa ja omaa minuuttaan, vanhemmat ovat joko tyytymättömiä menneeseen elämäänsä tai pitävät itseään muita ylempänä olevina erehtymättöminä ja erinomaisina.
Ohjaaja Anne Rautiaisen ja työryhmän Lokki on hyvin liikunnallinen, pelkistetty ja paljas esitys. Maria Kuusilouoma maineikkaana näyttelijänä Irina Arkadina on oikeastaan aika sietämätön luomus. Hän on mielestään suuri taiteilija, lähes pakottaa nuoren rakastajan (Jussi Lehtonen) pysymään rinnallaan.
Tsehovin näkemys suuren diivan kyvyttömyydestä rakastaa ja arvostaa omaa lastaan Konstantin Trepleviä (Miro Lopperi) on hyvin riipaisevaa. Kansallisen Lokissa ei tätä mitenkään siloitella – pikemminkin päinvastoin. Äiti ei pysty kiittämään eikä kehumaan poikaansa, vaikka tästä on tulossa paljon kuuluisampi ja arvostetumpi k…

Espoon Kaupunginteatterin Sanaton rakkaus

Espoon Kaupunginteatterin Sanattomassa rakkaudessa kohtaavat Kuurojen koulussa viittomakieltä käyttävä opettaja ja kuuro oppilas. Tavoitteena on, että oppilas oppisi ainakin lukemaan huulilta tai jopa puhumaan, jolloin vastapuolen ei tarvitsisi osata viittomakieltä.
Yhdysvaltalaisen Mark Medoffin näytelmä on ilmestynyt 1979 eli aikana jolloin kuuroista ja heidän käyttämästään kielestä ajateltiin eri tavalla kuin nyt. Pakollinen huulilta lukutaito tai puhumaan opettelu merkitsee äidinkielen riistämistä kuurolta.
Johanna Freundlich on pitäytynyt ohjaustyössään alkuperäisen näytelmän juoneen ja asenteisiin. Ehkäpä tietynlainen vanhakantaisuus on myös selitys sille minkä takia opettaja (Santeri Kinnunen) tulkitsee sanallisesti kaiken mitä Sarah (valovoimaisen ihastuttava Dawn Jani Birley) viittoo. Näin näytelmästä tulee uuvuttavan pitkä.
Paljonhan näytelmässä on myös yhteiskunnallista sanomaa. Älykäs Sarah on kuuroutensa takia kelvollinen vain siivoojaksi. Kuurojen koulun oppilaat eivät h…