lauantai 9. kesäkuuta 2018

Ryhmäteatterin koskettava Yksi lensi yli käenpesän


Mielessä Milos Formanin unohtumaton elokuva, käyntejä erilaisissa mielisairaaloissa, vierailuja hoitokodeissa, monenlaista psyykkisesti sairasta ja dementoituna. Miksi menet katsomaan Ryhmäteatterin esittämää Yli lensi yli käenpesän -näytelmää Suomenlinnan kesäteatteriin, kysyi sukulaismies. Olethan nähnyt vastaavaa ihan oikeasti ja näet ja koet jatkuvasti.  

Kannatti mennä. Näytelmän hieno tulkinta ja näyttelijöiden paneutuminen rooleihinsa tekivät esityksestä upean ja myös unohtumattoman.

Ryhmäteatterin näytelmä on monelta osin aika uskollinen elokuvan hengelle. Ken Keseyn romaanin pohjalta Kale Wassermann on sovittanut tarinan näytelmäksi, sen on suomentanut Sami Parkkinen ja ohjannut Suomenlinnan näyttämölle loistavaksi tulkinnaksi Juha Kukkonen.

Robin Svartström on Randle P. Mv Murphynä melkein kuin Jack Nicholsson elokuvassa, mutta juuri oikealla tavalla tämän päivän vastustamaton pikku-huijari. Ylihoitaja Ratchedinä Minna Suuronen on yhtä tiukka, omaan rooliinsa ja mystisiin mielisairaalaan sääntöihin sitoutunut ”tiukkapipo” kuin elokuvan Louise Fletcher.

Suomenlinnassa naurettiin paljon, mutta koettiin myös näytelmän loppupuolella kammottavia asioita. Erilaiset pakkohoito-keinot olivat meilläkin mielisairaaloissa käytössä hyvin pitkään. Näytelmä on pureva analyysi mielivaltaisesta vallankäytöstä. Asioita ja hoitotapoja ei selitetä eikä kerrota miksi niin tehdään, tehdään vain koska on aina ennenkin tehty ja niin kuuluu tehdä.

Ohjaaja Juha Kukkonen on saanut joukkonsa tasapainoilemaan elämän tarjoaman koomisuuden ja traagisuuden välillä hienosti. Robert Kock päällikkö Bromdenina, Tiia Louste professori Hardingina, Samuli Niittymäki nuorena Billynä, Amira Khalifa Scanlonia, Mikko Penttilä Cheswickinä ja Tommi Eronen Martinina olivat näissä potilaiden rooleissa upeita, jokainen selkeästi oma erityinen persoonallisuutensa.

Wanda Dubiel oli riemastuttava Murphyn ystävättärenä ja Jutta Järvinen ja Alex Anton hoitajien rooleissaan uskottavia. On upeaa nauttia kuin näyttelijäjoukko puhaltaa yhteen hiileen. Tämä on usein koettavissa Ryhmäteatterin esityksissä.

Onneksi Ryhmis jaksaa uskoa siihen että kesälläkin voi pureutua vakaviin ja ihan oikeisiin asioihin. Mutta voi nauraa välillä. Ihan kuin hymyillä sillekin kun hoitokodissa 87-vuotias mies pohtii mitä tehdä kun hänen lempihoitajallaan ja hänellä ei ole yhteisiä lapsia. Pitäisikö hankkia vai antaa vain asian olla.  
     


                                          Samuli Niittymäki, Robin Svartström ja Mikko Penttilä
                                          Kuva Mitro Härkönen 

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

En ole uusavuton, vaan edelläkävijä


Tätä mieltä olin toukokuun Tanotorvessa!

Olen edelläkävijä. Olen jo vuosikausia latonut kaupassa ruokaostokseni kassiin. Vaatekaupassa en huoli muovipussia – en ilmaista enkä maksullista. Taion laukustani apukassin, joka mahtuu pieneen tilaan ja johon mahtuu isommatkin ostokset.

Vuosikymmeniä sitten hymyilin hyväntahtoisesti kun äitini kaivoi käsilaukustaan varakassin ja laittoi ostoksensa sinne. Nyt minä teen samaa ja kohta on kaikkien tehtävä niin. Vaikka me mummut emme ole tienneet taistelusta muoviroskaa vastaan mitään, olemme tietämättämme toimineet niin kuin kaikkien on kohta toimittava.

Ostoskassien mukana pitämisen opin Kiinassa yli kymmenen vuotta sitten. Siellä ei käytetty muovipusseja lainkaan, vaan ruokakaupasta ostettiin kestävät kassit, jotka piti aina muistaa ottaa mukaan kun lähti ruokaostoksille.  

Enkä ole liioin uusavuton. Tein testin, joka lupasi kertoa olenko uusavuton. Harmitti kun en voinut kertoa, että osaan korjata puhjenneen pyöränkumin. Liioin en rohjennut väittää, että osaisin propata taulukoukun seinään. Onneksi melkein oikea vastaus oli, että googlaan tai pyydän apua. Eipä kysytty osaanko kasvattaa tomaatteja tai perunoita.

Lapsuudessani tehtiin selkeä ero miesten ja naisten, tyttöjen ja poikien töille. Ei minun tarvinnut pilkkoa puita, ei paikata pyöränrenkaita, ei rakentaa korkeushyppytelineitä, ei vaihtaa sähkölamppuja. Sen sijaan hyvin pienenä jo osasin lakaista ja pestä lattioita, tiskata, pestä pikkupyykkiä, silittää, ommella napit, parsia, kutoa ja virkata. Ompelukoneella ompelu alkoi sujua jo aika pienenä. Marjojen poimiminen ja kasvimaan kitkeminen olivat itsestään selviä asioita. Leipomaan ja ruokaa laittamaan opin nopeasti kotitaloustunneilla – sitä oppivat tänä päivänäkin koululaiset.  

Käytännön taidot oppii matkimalla. Usein me vanhemmat ihmiset ihastelemme miten hyvin pienetkin lapset osaavat kätevästi käyttää kaikkia teknisiä laitteita. Puhelimista ja Ipadeista ja tableteista on tullut oivallisia ”lastenvahteja”. Mutta liika on liikaa silläkin saralla. En liioin ihan myötämielellä suhtaudu lastenvaunuja työntäviin äiteihin, jotka puhuvat puhelimelle eivätkä lapselleen.   

Kumpikohan mahtaa olla uusavuttomuuden oikea määritelmä: sekö ettei osaa entisajan käsityötaitoja vai ettei osaa kännykän ja tietokoneen käyttöä kunnolla. Me, joilla on taitavia lastenlapsia, olemme edelläkävijä-ikäihmisiä. Nuorilla on oltava ”lehmän hermot”, jotta he jaksavat toistaa samoja asioita moneen kertaan. Vanhakin oppii, mutta hitaammin kuin joskus kauan sitten.

Pakostakin paikallisjunassa tai bussissa tuntee kuuluvansa joukkoon, kun räplää puhelintaan tai lukee kirjaa lukulaitteestaan. Eikä lenkillekään tohdi mennä kuin napit korvissa. Kotona luen oikeita kirjoja ja lehtiä, kuuntelen radiota. Tv-ohjelmia en enää vanhanaikaisesti katsoa suorina, vaan taltioina silloin kun itse haluan. Ei kaikessa tarvitse olla vanhanaikainen.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Turun hieno kaksikko: Seitsemän veljestä ja Taru sormusten herrasta


Hienon teatterikevään upea päätös Turussa. Ensin perjantai-iltana Seitsemän veljestä ja lauantaina loppu iltapäivästä neljän tunnin mittainen Taru sormusten herrasta.

Lauri Maijalan Seitsemän veljestä ei ole herättänyt Turussa samantapaista kansannousua kuin 1972 Kalle Holmbergin ohjaama esitys. Mutta ainekset kulttinäytelmäksi ovat Maijan ohjauksessa olemassa. Veljekset ovat nyt Turussa juuri sen näköisiä ja tuntuisia kuin heidän kuuluukin olla. Näytelmä on oivallinen sekoitus Kiven kertomusta ja Maijan tulkintaa sille millaisia jukuripäiset nuoret miehet olisivat nyt.

Kaiken keskiössä on lukemaan oppiminen. Ei se monien eri väittämien mukaan ole itsestään selvää ja helppoa tämänkään päivän lapsille – olivatpa he sitten tyttöjä tai poikia. Nyt vain asian eteen aletaan tehdä töitä aikaisemmin mitä aikanaan Toukolan kylässä.

Veljekset ovat urun kaupunginteatterin esityksessä monella tapaa hyvin tasapäisiä. Kukaan heistä ei nouse selkeästi näytelmän ykköseksi. Oma suosikkini oli Aapo (Olli Rahkonen). Mutta niin Aapo on ollut niissä monissa muissakin Seitsemän veljeksen esityksissä mitä olen nähnyt. Juhani (Joonas Saartamo) ei ollut niin tyhmän jullea mitä hän monta kertaa esityksissä on. Eero (Paavo Kinnunen) jäi tarpeettomasti taka-alalle. Mielikuvat veljeksistä säilyivät ehjinä. Simeoni (Markus Järvenpää) oli aidon Simeonin tuntuinen, Lauri (Jonas Saari) juuri sellainen kuin hänen kuuluukin olla. Mikään rooli suoritus tai tulkinta ei sinänsä ollut yllättävä, sitä oli kokonaisuus. 

Ohjaaja on pikemminkin tuonut näytille veljesparven eikä yksittäisiä persoonia. Yhdessä pojat kokevat kaikenlaista ja pitävät toinen toistensa puolta aina kun tiukka paikka tulee. Mitä nyt vähän Venlan kosioreissu aiheutti pientä närää, mutta onneksi Venla ei siinä vaiheessa ollut suopea poikien puuhille ollenkaan.

Näytelmän kaikissa muissa rooleissa oli vain kaksi näyttelijää. Loistavat Ulla Koivuranta ja Petri Rajala. Heidän taidokkuutensa ja muuntautumiskykynsä ovat aivan omaa luokkaa. Janne Vasalan lavastus on mainio. Hauskin yksityiskohta oli pienen pieni pleksilasinen koppero, johon pojat ahtautuivat jouluaattona saunomaan. Oli kuin olisi oltu kerrostalokaksiossa joulusaunassa. Tuomas 

Lampisen puvustus oli linjassa kaiken muun kanssa. Eipä ole usein nähty seitsemään veljestä puku päällä, kravatti kaulassa ja puhdas valkoinen paita pikkutakin alla.
Lauri Maijalan veljekset ansaitsevat paikkansa suomalaisen teatterin historiassa.

                                                  Kuva Otto-Ville Väätäinen 


Huikea Taru sormusten herrasta

Kolmekymmentä vuotta sitten istuimme viisi tuntia Suomenlinnassa holvien suojassa, sade ropisi kesäteatterin uuteen kattoon. Näyttämöllä matkattiin taianomaisen sormuksen kanssa. Oli örkkiä, hobittia, kääpiö, ihmisiä, hyviä ja pahoja otuksia. Voitettiin ja hävittiin, juoniteltiin. Mikään ei Taru sormusten herrassa mene niin kuin hetki sitten on luullut. Tapahtumien käänteet tempaisivat mukaansa ja jäivät muistin sokkeloihin.  

J.R. Tolkien mahtava Taru sormusten herrasta ilmestyi vuosina 1954 – 55. Kirjaa on myyty 150 miljoonaa kappaletta eri puolilla maailmaa. Se on yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Suuren suosion tarina on saanut elokuvien myötä.  

Turun kaupunginteatterissa on teatterin lavalle rakennettu upea fantasiamaailma. Suuren teatterin kvalisiliteetit on käytetty hienosti hyväksi. Tuntuu että vain mielikuvitus on ollut ohjaaja Mikko Koukin, koreografi Oula Kittin, lavastaja Teemu Loikaksen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan työn rajoitteena.  Lavastesuunnittelija Teemu Loikas kertookin, että fantasiamaailman toteuttamisessa ei ole paljoakaan voitu käyttää valmiina myytävää tavaraa. Valtaosa on valmistettu alusta asti teatterin omilla verstailla. Näyttämötekniikan väki huolehtii esityksissä, että kaikki toimii Konnussa, Rautapihalla, Enttien metsässä, Kalmansuolla, Mordorissa ja Keski-Maassa niin kuin pitääkin.

Kun ulkoiset puitteet ovat mahtavat, näyttelijätyö viimeiseen asti hiottua, ääni- ja valomaailman kunnossa, ei voi muuta kuin ihastella. Sami Keski-Vähälä on muokannut alkuperäistekstin pohjalta ehjän kokonaisuuden.  Tarkasti Taru sormusten herrasta -tarinan tuntevat voivat harmitella kun kaikki kirjan henkilöt eivät ole mahtuneet tarinaan. Hyvä niin. Nyt näytelmää pystyy seuraamaan vaikka kirjojen ja elokuvien tapahtumat eivät olisi tuttuja tai tarkasti muistissa.  

Ystävykset Frodo (Stefan Karlsson) ja Sam (Hannes Suominen) olivat hieno pari. Näyttelijöiden työ oli samalla kertaa tarkkaa ja hyvin elävää. Klonkku (Miska Kaukonen) ja Gandalf (Mika Kujala) jäivät erityisesti mieleen. Ei voi kuin ihastella miten hienosti kaikki näyttelijät olivat mukana fantasiamaailmoissa. On syntynyt näytelmä, joka varmaan jää katsojien mieleen pitkäksi aikaa.

Ohjaaja Mikko Kouki on onnistunut teoksellaan saamaan katsomoon myös nuoria. Heitähän kaikkien teattereiden johtajat kaipaavat, me mummut tulemme aika vähälläkin houkuttelulla.  

Hyvä Turku!!!     



maanantai 23. huhtikuuta 2018

Arthur Millerin Hinta Helsingin Kaupunginteatterissa



"Pitkästä aikaa ihan kunnon teatteria, oikeiden näyttelijöiden esittämänä." Kokeneen teatterinkävijän vilpitön tunnustus Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön Hinta -näytelmästä. Arthur Millerin Hinta on esitetty ensimmäisen kerran 1968 Broadwaylla, Suomessa näytelmää ei ole nähty kovin paljon.

Ne oikeat näyttelijät Paavo Westerbergin ohjaamassa näytelmässä ovat Eero Aho, Santeri Kinnunen, Esko Salminen ja Aino Seppo. Ollaan ullakolla mihin on koottu veljesten Victorin (Kinnunen) ja Walterin (Aho) isän jäämistö. Näyttämöllä on röykkiöittäin tuoleja, iso ruokapöytä, muutama antiikkikaappi, hieno lamppu ja muuta tavaraa. Poikien isä on köyhtynyt pörssiromahduksen myötä ja menettänyt otteensa elämää. Nyt on aika arvioiden hänen eletyn elämänsä hinta.
   
Walter on opiskellut ja hänestä on tullut menestynyt lääkäri. Victor jätti opintonsa kesken ja tuli kotiin huolehtimaan isästä. Veljekset ovat riitaantuneet eivätkä ole tavanneet toisiaan 16 vuoteen. Näytelmän edetessä selviää mikä heidän välinsä on rikkonut. Kummallakin on oma käsityksensä siitä mikä oli isän tilanne ja kuka ei antanut rahaa kenelle, jotta Victor olisi voinut jatkaa opintojaan. Ilman loppututkintoa hänestä tuli työhönsä tympääntynyt poliisi, jota vaimo ei arvosta millään tavalla.

Victor on kutsunut ullakolla juutalaisen kauppiaan arvioimaan jäämistöä. Hän on yrittänyt soittaa Walterille ja saada tätä paikalle. Kun Solomon (Salminen) on monien jahkailujen jälkeen päätynyt tarjoamaan huonekaluista varsin vaatimatonta korvausta, saapuukin Walter yllättäen paikalle. Hänellä on mielessään aivan toisenlainen ratkaisu isän jäämistön realisoimiseksi kuin veljellä.

Veljesten välienselvittely on raastavaa ja kun siihen vielä lisätään Victorin vaimon monenlaiset vaatimukset ja mielipiteet, on tunnelma aika painostava. Huutamista ja sättimistä riittää, mutta myös erilaisten arvojen yhteentörmäämistä.

Välillä kaipasin että tilanteita olisi hoidettu ja viety eteenpäin hienovaraisemmin, äänekästä puhetta riitti. Mutta kaiken kaikkiaan haastava ja mieleen painuva esitys. Kaikki neljä näyttelijää olivat upeita. Antti Mattilan lavastus kannatteli tarinaa hienosti. Puhenäytelmä parhaimmillaan. Tekijäjoukko luotti Arthur Millerin tekstiin. 

      

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Tyttö joka käveli, Korjaamo, Hullu ja Mörköooppera


Tyttö joka käveli


Michael Baran on kirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin Willensaunaan kolmen eri-ikäisen naisen elämäntarinan Tyttö joka käveli. Merkillisten sattumien summana naiset kohtaavat ja heidän tarinansa avautuu katsojalle pala palalta. Jokainen – Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella – kertovat vuorollaan miten he ovat päätyneet töölöläiseen kerrostaloon.

Vanhin naisista on tullut 1948 Suomeen Saksasta Ruotsin kautta. Hänen muistojensa mukana näytelmä vie katsojan keskelle kaikkea sitä mitä Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan aikana. 

Näytelmän jokaisella naisella on elämänsä varrelta muistoja, joita ei haluaisi muistaa. Tätä kautta näytelmä pakottaa meidät muistamaan ja muistelemaan. Muistot ovat hyvin henkilökohartaisia ja ne voivat myös elämän varrella muuttua.

Tyttö joka käveli on hyvin kirjallinen näytelmä. Teksti on kaunista. Se on hienoja aforismeja ja ajatelmia täynnä. Vaativuudestaan huolimatta se tempaisi mukaansa. Kuulas ja mieltä avartava esitys.   




Kaksi miestä korjaamossa 

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaholla on menneisyys. Hän osaa kirjoittaa loistavia näytelmiä, aikaan saada ohjaajana hienoja esityksiä, kannatella Suomen Kansallisteatteria maan johtavana teatterina ja korjata autoja. Taidon hän on oppinut ammattikoulussa peruskoulun opintojen jälkeen. Teatteri astui kuvaan vasta myöhemmin. 

Nyt Myllyaho on kirjoittanut ja ohjannut Omapohjaan näytelmän Korjaamo. On kaksi koulutoveria: toinen on ammattikoulun ja työvuosiensa jälkeen perustanut autokorjaamon, toisesta on tullut rehtori. Rehtorille on käynyt huonosti. Hän on pahoinpidellty oppilastaan ja joutunut koulusta pois odottamaan asian puimista oikeudessa. Korjaamolla menee huonosti mutta kun reksi on tullut pyytämään lapsuuden ystävältä apua, saa hän "töitä" Korjaamolta. 

Rehtori (Seppo Pääkkönen) ja Omistaja (Jukka-Pekka Palo) ovat rooleissaan loistavia. Ensin vähän läheisiä, sitten kaukaisia ja lopussa toisiaan monista eroista huolimatta arvostavia miehiä. Molemmat hyvin aitoja ja rehellisiä teoissaan ja puheissaan. 

Harvoin suomalaisessa näytelmässä käsitellään nykyisin luokkaeroja. Autonasentaja kokee aina vain olevansa huonompi ihminen kuin maisteri. Onhan maisteri vuosikaudet ajanut korjaamon ohi poikkeamatta sisälle. Hän on avannut oven vasta kun on tarvinnut apua. Saapa rehtori korvilleen puoluekannastaankin - kelpaahan siinä kokoomuslaisen valtuutetun mahtailla. 

Samalla kertaa nyky-Suomea ja vähän mennyttäkin. 



Juha Hurmeen Hullu 

Tampereelle Teatteri Takomoon alun perin tehty Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Hullu jatkaa esityksiään Tampereen Teatterissa ja eri puolilla maata eri teattereissa. Hullu perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin.

Näytelmä on hurja matka mielenterveyden horjuvaan maailmaan. Näyttelijät Antti Laukkarinen (hullu), Kaisa Sarkkinen ja Antti Mankonen veivät katsojat ennen kokemattomalle matkalle.

Mielisairaalassa pätevät täysin eri säännöt mitä suljettujen ovien ulkopuolella. Juha Hurmeen sairastamisesta on vuosia, mutta hän on tavoittanut näytelmässään sairauden mukanaan tuoman persoonallisuuden muutoksen uskottavasti. Hoitajat ja muut potilaat ovat hyvin uskottavia. Uskottavuutta lisäsi Sarkkisen ja Mankonen taidokas muuntautuminen monissa eri rooleissa.

Rankka, mutta koskettava ja rehellinen näytelmä. Aika oli tekijä, joka on parantanut niin näytelmän hullun kuin sen kirjoittajankin.






  








Mörköoopperan paluu

Teatterin lämpiössä on sihisevä odotuksen tunnelma. Koska se alkaa? Onkohan se pelottava? Voiko siellä syödä karkkeja? Montako minuuttia?

Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön lämpiössä odetaan Mörköoopperan alkua. Monen pienen katsojan äiti tai isi on nähnyt Marjatta Pokelan Mörköoopperan lapsena tai ainakin kuunnellut ja laulanut Pokelan lauluja.

Uuden oopperan mörkö on hyväntahtoinen ja iloinen Sanna Majuri. Hän lähtee seikkailulle ja kohtaa seikkailulla monenlaista kulkijaa. Mörkö ei onneksi ole yhtään pelottava. Hän hihkuu ja kihisee ja laulaakin välillä. Ja monenmoista ehtii matkalla Oulusta Helsinkiin sattua.  

Esityksen on ohjannut Kimmo Virtanen, lavastanut ja puvustanut Alisha Davidow, koreografia on Jyrkki Karttusen käsialaa ja musiikin sovitus ja toteutus Lauri Schreckin, äänimaailma Aleksi Sauran. 

Puvustus on huikaisevan hienoa ja omintakeista. Ei etukäteen osaa arvata miltä syksyn lehti, poliisi, mummo kauppatorilla, Kauppatorin lokki tai eduskunnan puhemies näyttää. Aivan ihastuttavia hahmoja kaikki!

Marjatta Pokelan tutut laulut sitovat esityksen kokonaisuudeksi. Mörkö lähtee piiriin ja ottaa kaikki katsojat matkalle mukaansa. Mörköooppera on runsauden sarvi, josta varmaan jokainen saa mukaansa jotain. Ihan kaikkea ei yhden katsomiskerran jälkeen saa mahdutettua reppuunsa. 



      










T

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Vanhuksia voidaan hoitaa hyvinkin

Olen seurannut yli puoli vanhusten hoitoa espoolaisittain ja vähän helsinkiläisittäinkin. Sairaaloiden koneistossa löysin paljon korjattavaa ja valittamisen aihetta. Olin lukemattomia kertoja kuullut tarinoita miten vaikea on saada huonokuntoista vanhusta hoitolaitokseen. Mutta läheiseni oli riittävän huonokuntoinen ja hoitopaikka löytyi nopeasti siinä vaiheessa kun sairaalassa päädyttiin sosiaaliviranomaisten kanssa siihen että hän ei selviydy kotona.

Palvelukotiin piti siirtyä kolmen päivän varoitusajalla. Oli nopeasti päätettävä mitä huonekaluja, vaatteita ja muuta tarvitaan. Vaatteet oli merkattava ja kaikki arvioitava uudelta pohjalta.

Ensin tietysti tuntui ettei mistään tule mitään. Ahdistukseni vain lisääntyi kun muutaman viikon totuttelun jälkeen kerrottiin että on edessä siirtyminen saman talon sisällä toiselle osastolle. Meille vakuutettiin että mieheni pääsee paikkaan, joka sopii hänelle paremmin.

Nyt on pakko myöntää, että ammatti-ihmiset tiesivät mistä puhuivat. Rauhallisemmalla osastolla menee joukossa levotonkin mies. Kun jalat pelaavat, mutta ei pää enää (näin tamperelaisittain asia ilmaistaan) on hoitohenkilökunnan ammattitaito koetteille.

Sitä taitoa onkin löytynyt niin paljon etten voi kuin ihailla ja arvostaa suuresti henkilökuntaa, joka jaksaa päivästä toiseen vastata samoihin kysymyksiin, toistaa samoja ohjeita, etsiä kadonneita silmälaseja ja sisähenkkiä, houkutella ottamaan lääkkeitä, siivota vahinkoja, kannustaa ja rauhoittaa.

Hoitajien iloisuus ja rauhallisuus "parantaa" vanhusten mielialaa ja lisää heidän hyvinvointiaan. Palvelukoti Koivussa ja Tähdessä käy lauluryhmiä ja muitakin esiintymässä. Koirat vierailevat viikottain, pelataan bingoa, kuunnellaan musiikkia ja kuntoillaa.

Levoton ja paikasta toiseen vaeltava mieheni ei malta olla paikoillaan. Häntä ei viedä väkisinkin mihinkään. Hän saa istau hoitajien palaverissa. Tai hoitaja ottaa hänet mukaansa piipahtaessaan talon toisella osastolla. Ulkoilemaankin pääsee.

Talo on ollut toiminnassa vasta kaksi vuotta. Hyvällä johtamisella ja yhteishengellä on saatu aikaan turvallinen ja mielekäs paikka vanhuksille.

Ei voi kuin olla kiitollinen!

  

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Teatteri Jurkan Putkinotko


Päivä Juutas Käkriäisen ja hänen pesueensa parissa on Teatteri Jurkassa samalla kertaa hauska ja vähän haikeakin. Mistään hankkeesta kun ei ole aikaisemmin tullut juuri mitään eikä tule sinä kesäisenä päivänäkään, jolloin Rosina käy Jopi-pojan kanssa kaupungissa, tytär-Saara joutuu melkein huonoille teille ja kirjakauppias Muttinen tulee kesähuvilalleen vihkimättömän vaimonsa Lydigen kanssa.

Ollaan Putkinotkossa. Tuomo Rämö on dramatisoinut ja ohjannut Joel Lehtosen Putkinotko, Kuolleita omenapuita ja Kerran kesällä romaaneista tarinan ”Tuhmasta herrasta ja laiskasta viinatrokarista”. On syntynyt yhden näyttelijän voimin esitettävä näytelmä Putkinotko.
Tommi Eronen muuntautuu näytelmässä kaikkeen. Hän hoitaa pienillä päähineen vaihdoilla, asennon tai eleen avulla kaikki roolit. Uskomattoman muuntautumiskyinen näyttelijä, joka pelkällä pitkän otsatukan heilahduksella saa kerrottua sen mihin monessa näytelmässä tarvitaan aikaa puoli tuntia.

Putkinotkossa eletään kuin pellossa, mutta Juutas ja Rosina sekä heidän lapsensa pelkäävät että vuokraisäntä ottaa ja heittää heidät pois mökistä. Rosina patistelee Juutasta pontikankeittoon. Saataisiin vähän rahaa kasaan pahan päivän varalle. Juutas ei jaksa innostua tästäkään puuhasta. Rosinan mieliala ei liioin ole kodin korkealla. Yhdestoista lapsi on tulossa. Ei auta, vaikka hän on kokeillut monia konsteja asian hoitamiseksi.

Aapeli Muttinen tietää entuudestaan, että paikat ovat retuperällä. Vilja on liian pitkää, kosteus turmelee taloja, omenapuutkin ovat päässeet kuolemaan. Mutta onhan ihana Saimaa ja maaseudun rauha. Kaupungissa kirjakaupan pito ei ole ollenkaan niin helppoa kuin äkkipäätä luulisi. Ei Muttinen halua olla ilkeä eikä hän oikein jaksa ryhtyä tosissaan rettelöimään Käkriäisen kanssa.

Teatteri Jurkan pienellä näyttämöllä on läjäpäin klapeja. Niiden ja katosta roikkuvien köysien avulla on helppo viestittää kaiken sekavuutta ja rikkinäisyyttä. Lavastus on ohjaajan ja Mika Haarasen yhteistyötä. Äänistä ja musiikista vastasi Jani Orbinski.

Joel Lehtosen Putkinotko on pikkutarkkaa kuvausta täynnä oleva romaani. Sen siirtäminen näyttämölle ei kaikilta osin ole onnistunut, mutta kaiken pelastaa Tommi Erosen näytteleminen. Siinä on jotain hyvin perisuomalaista.

Pakostakin jäi miettimään millaiselta kaikki olisi tuntunut jos näyttelijänä olisi ollut Tiina Weckström niin kuin alun perin oli tarkoitus. Mutta nyt jäi vankka tunne siitä, että Tommi Eronen oli juuri se oikea putkinotkolainen.

Teatteri Jurkan Putkinotko on kuin tämän päivän sote-uudistus. Ihan kuin kukaan ei tekisi mitään, mutta kaikki kuitenkin puuhaavat. Mutta jokainen puuhaa omiaan, ei yhdessä, vaan erikseen.


                                         
                                         Tommi Eronen (Kuva Marko Mäkinen)