Verikokeen otto: simputusta vai palvelua

Minulla on nälkä ja minulla on jano ja minua paleltaa. Ympärilläni on kymmeniä, hiljaisia ihmisiä. Osalla takki päällä, osalla lapsi pyörimässä jaloissa, osaa nojaa rollaattoriin, osa seisoskelee seinään nojaten. Kukaan ei puhu toisilleen mitään. Valotaululla numerot ja nuolen suunnat vaihtelevat. Kello on aamulla puoli kahdeksan.

Emme ole metrossa, bussissa emmekä junassa menossa töihin tai kouluun. Olemme HUS Labin näytteenottopaikassa Leppävaarassa. Ovet on avattu 7.05 – jotta ei tarvitse seisoa kylmässä ulkona ja toiminta on alkanut 7.15. Siinä vaiheessa kaikki istumapaikat, joita on kymmeniä, ovat täynnä ja numeroita on revitty numerokoneesta myös kymmeniä.

Tuntiin on otettu vastaan vasta yksi asiakas siitä numerosarjasta, josta minulla on numero 30. Ensin pääsevät ne joilla on varattu vaikka. En ole voinut varata aikaa netistä. Olen sopinut ns. puhelinajan lääkärille. Aika on aikaisemmin kuin ensimmäinenkään vapaa labra-aika.

On siis jonotettava ja odotettava. Paha olo lisääntyy koko ajan. Niin käy muillekin. Useimmat ovat tulleet paikalle syömättä ja juomatta. Sieltä täällä kuuluu ääneen lausuttu kysymys, miten tämä voi olla näin kankeaa.

Hoitajat ovat ystävällisiä ja kärsivällisiä ja toivottavat hyvää päivän jatkoa. He tekevät parhaansa ja ihmettelevät myös järjestelmän toimimattomuutta.

Meitä leppävaaralaisia hämmentää, jopa hieman pelottaakin. Asukkaita tulee uusien talojen myötä lisää. Sote ei palvelujen saatavuutta ratkaise. Mutta verikokeita ja näytteitä tarvitaan