tiistai 10. toukokuuta 2016

Kerrostalossako kurjaa

                                  
Olen pitkän elämäni (72 vuotta) aikana asunut kerrostalossa vain 11 vuotta. Mitään epämiellyttäviä kokemuksia ei ole. Pikemminkin päinvastoin. Muutimme 1962 kahden perheen omakotitalosta kerrostaloon Tampereen keskustan tuntumaan Pyynikille. Meillä oli kaksio, jossa asui kuusi-henkinen perheemme. Äidin kanssa ihmettelimme miten täällä riittää tekemistä kun on lämmin vesi, kylpyamme, sauna talon yläkerrassa, pesutupa, kuivaushuone, sähköhella ja -uuni.

Siihen asti ruoka oli laitettu ja paistettu puulämmitteisessä hellassa, sisälle tuli kylmä vesi, pyykki pestiin pesutuvassa, jossa oli pata pyykin keittämistä varten ja hanasta tuli sinnekin vain kylmää vettä. Puut oli kannettava liiteristä (sitä ennen ne oli tietysti pilkottu) jotta sai tulen hellaan. Saunaan oli oma vuoro, jokainen perhe lämmitti saunan omalla vuorollaan.

Monta vuotta olen ollut vakaasti sitä mieltä, että kerrostaloasunto ei ole minun juttuni. Mutta nyt on. Ääniä ei kuulu yhtään mistään. Ikkunat ovat niin tiiviit että kaukainenkaan liikenteen kumu ei kuulu sisälle ja kun avaa ikkunat linnut siellä sirkuttavat.

Työhuoneeni – kuten kaikista muistakin – ikkunasta näkee Komendantinmäkeen. Metsä ja mäki on täynnä erilaisia puita ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset näkyvät ikkunoista.

Onhan täällä opettelemista: missä asioissa voi kutsua huoltomiehen, miten nopeasti heidän kuuluu tulla paikalle, mitä naapureille kuuluu puhua. Kaikki tervehtivät, mutta en millään pysy mukana kuka mahtaa olla kuka. Asuntoja 8-kerroksissa talossamme, jossa on vain yksi rappu, on 39. Aika monta jo erotan ja tiedän heidän nimensä.

Ylellistä on että kaikki on uutta ja modernia kolme vuotta vanhassa talossa. Olihan 30 vuotta vanha talollemmekin kelvollinen, mutta uusi on aina uusi.

     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti