sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Rikhard, Taju ja Minna

Hurja Rikhard III

Onneksi on Shakespeare ja hänen hurjat näytelmänsä. Ja onneksi on myös Jussi Nikkilä ja Kristo Salminen. Kansallisteatterin Willensaunassa koetaan unohtumattomia teatterihetkiä kun Rikhard III punoo juoniaan, pettää, tapattaa ja tuhoaa mielensä mukaan. Lukiolaispojat huokailivat poistuessaan salista että oli sikasiistiä Ja niin olikin.

Willensaunan intiimi tila moninkertaisti jännittävällä tavalla kaiken mitä näyttämöllä tapahtui. Shakespearen alkuperäisten esitysten mukaisesti aika montaa naisroolia esitti tällä kertaa mies.  Koko näyttelijäjoukko ylsi toinen toistaan huikeimpiin suorituksiin. Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis muuntautuivat hetkessä roolista toiseen. Hyvin luontevasti selviytyivät lapsinäyttelijätkin rooleistaan.

Intensiivinen esitys ei herpaantunut kertaakaan. Ei joutunut katsomossa ajattelemaan, että tämän kohtauksen olisi ihan hyvin voinut jättää pois Kaikki oli kohdallaan. Koko esitystä kannatteli Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki. Laineen luoma äänimaailma oli kokonaisuudessaan lumoava.

Shakespearen syntymästä tuli tänä vuonna neljä sataa vuotta. Juhlavuotta jatketaan Kansallisteatterissa ensi vuonna Macbethillä.



Isän alistama tytär

Hurjaa ja vavahduttavaa katsottavaa on myös Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju. Näytelmä kertoo taiteilija Tyko Sallisen 1879 – 1955) tyttärestä Tajusta, kirjailija Irja Sallasta. Demooninen isä hallitse Tajun Birgitta Tiaran (1912 – 1966)  elämää loppuun saakka. Taju kirjoitti salanimellä, koska pelkäsi isän reagointeja.

On helppo sanoa ettei toinen ihminen saisi hallita toista. Mutta näytelmä pystyy myös valaisemaan sitä miten taiteilijan ristiriitainen mieli harhautui alistamaan tytärtä jatkuvasti. Tajun äiti hävisi tytön elämästä hyvin varhain. Taju oli kaksi-vuotias kun vanhemmat erosivat ja vaikka lapsi määrättiin äidille, haki isä tytön luokseen Hyvinkäälle. Äiti ”Mirri” on tuttu monille Sallisen monista maalauksista.

Tajun roolissa Ursula Salo on häikäisevä. Hän muuntautuu hetkessä pikkutytöstä omaa uraansa pohtivaksi kirjailijaksi, isänsä hallitsemasta nuoresta naisesta Nikkilän mielisairaalan asukiksi. Santeri Kinnunen pahana ja ilkeänä isänä on juuri sitä mitä hänen näytelmässä kuuluukin olla.

On hätkähdyttävää nähdä tunnustetuista taiteilijoista arkinen puoli, joka ei aina vastaa mielikuvaa, jonka on imenyt taiteilijan ansioista. Taju on harvinaisen rohkea ja riipaiseva näytelmä. Mutta se ei kuitenkaan ole liian ahdistava. Tajun persoonassa on kaiken aikaa toivoa ja voimaa. Esitys josta on pakko antaa isot kiitokset kaikille mukana oleville: Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang. Esityksen kruunasi Eero Ojasen säveltämä ja esittämä musiikki.   



Liian paljon Minna
Olen aina ihaillut Minna Canthia. Siihen on vaikuttanut sekin että pienestä pitäen olen kulkenut Minnan patsaan ohi Hämeenpuistossa Tampereella. Kansallisteatterin Canth, kirjoittanut Seppo Parkkinen ja ohjannut Kaisa Korhonen, on niin mahtava runsauden sarvi, että sitä ei oikein yhdellä katsomisella jaksa kannatella. Minnan persoonaa valaistaan uudelta kantilta moneen eri kertaan. 

Kaisa Korhonen on kaiketi monipolvisella ja hajanaisella ohjauksella halunnut kertoa missä ristitulessa Minna eli. Hän oli suuren perheen yksinhuoltaja, hän oli liikenainen, hän oli kirjailija ja hän halusi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Temperamenttinen nainen ajautui helposti kahnauksiin ympäristönsä kanssa.

Cécile Orblin on raikas ja uskottava Minna – vaikka ei olekaan pönäkkä eikä vihainen kaiken aikaa. Minnan aikalaisia liikkuu näyttämöllä hieman liiankin kanssa. Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Pirjo Luoma-aho Emile Bergbomina kertovat omaa tarinaa Arkadia -teatterin, sittemmin Kansallisteatterin historiasta.

     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti