maanantai 9. maaliskuuta 2015

Turhat tavarat

Kävin muutama vuosi sitten Espoossa isossa kierrätyskeskuksessa. Siellä oli hyvin siistiä ja kaikki tavarat oli järjestetty omiin osastoihinsa. Tavaraa oli mittaamattomat määrät. Minua alkoi ahdistaa, mihin nämä kaikki tavarat lopulta päätyvät.

Työväen- ja kansalaisopistot ovat alkaneet järjestää kursseja joilla koulutuksen saaneet henkilöt kertovat miten pääsee eroon turhista tavaroista. Mikä sitten on turha tavara.


Pesuhuoneeme ison pöytätason nurkassa on isäni tekemä kuparimaljakko ja siinä männynkävyistä tehtu "kukkakimppu", jonka olen saanut Kannelmäen Eläkkeensaajien Matilta, joka tekee käpykukkaria. Kuvan alareunassa on lähes tyhjä, mutta kaunis hajuvesipullo.

Ovatko nämä turhia esineitä? Voisiko niistä luopua? Ovatko ne tarpeettomia?

Kaikkiin kolmeen kysymykseen pystyn vastaamaan kyllä. MUTTA kun näihin kaikkiin tavaroihin liittyy muistoja. En kai minä voi heittää pois isäni tekemää maljakkoa. Olen jo laittanut pois käytöstä hänen tekemänsä lautasliinatelineen, joka herätti kaikissa jotka sen näkivät melkoista hilpeyttä.


Nämä ns. koriste-esineet ovat täysin turhia. Mutta olenko muka turhaan säästänyt patenttikorkkipulloa, pilsneripulloja, kahden desin kermapulloja ja muuten vain kaunista vihreää pulloa. Näitä astelmia on kotimme täynnä. Vaikka olenkin sitä mieltä että meillä on harvinaisen vähän koriste-esineitä. Niitä on paljon. Mutta lähes jokaiseen liittyy tarina.

Kun selailin kansioita, joihin olen koonnut muistoja matkoilta ja kaikenlaisista tapahtumista silloin kun vielä talletin valokuvat omiin albumeihinsa ja muut paperit mappeihin, Elisa totesi että paljon helpompi hänen on sitten aikanaan heittää mapit roskiin kuin minun. Skräppäyskansioistani hän pohti että niistä saa kyllä hyvän kuvan mitä kaikkea olen ja olemme tehneet ja kokeneet.

Löysin taannoin laatikollisen äitini, sisareni ja tätini lähettämiä kirjeita 1960 - 1970 -luvuilta. Ne ovat nyt suuriaa aarteitani.  Ylipäätään harmittaa kun tavallisen ihmisen jäljiltä on niin vähän dokumenttejä. Olemme keränneet valokuvia isästäni eikä niitä totta totisesti ole hirveän paljon. Sitäkin rakkaampia ovat jokainen joka on löytynyt.

Kuvassa Pekka on lähdössä hiihtämään Pyynikille talvella 1944 Koulukadu kodista.

Nyt pohdin voisiko tavaroille tehdä jotain ja kun aikani olen pohtinut saattaa olla että jonain päivänä aloitan raivaamisen tai sitten en. Mutta tavarapaljouteen olemme kyllä hukkumaisillamme. Vai mitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti