Kaiteet kunniaan

 Ei taida minusta tulla haastajaa Senni Sopaselle, 97 vuotta. Hän juoksi elokuussa veteraanien 100 metrin Suomen ennätyksen ajalla 55,38. Hän kilpaili myös kuulantyönnössä, pituushypyssä ja kolmiloikassa. Pituuskisassa Sopasen tulos oli 87 senttiä. Sopanen on kahminut yleisurheilussa lukuisia MM-, EM- ja SM-mitaleita.

Jalkani ovat vääjäämättä kangistuneet ja on ihan oikeitakin vaivoja todettuja. Juoksuaskeleita en ole ottanut pitkään aikaan. Vuosia olin vakaasti sitä mieltä että olen liian nuori vesijumppaan. Vesijuoksu on sen verran iätön laji, että sitä voi harrastaa. Nyt molemmat kelpaavat ja vetreyttävät.

Nyt on tilanteita joissa ei todellakaan tarvitse miettiä miten kuntoilisin tänään. Riittää kun selviytyy kauppareissusta, Helsingin keskustassa käynnistä, teattereissa oman paikkansa löytämisestä, ehjin nahoin pois bussin kyydistä. Junassa ja pikaratikassa meno on vähän rauhallisempaa. Pysäkille saavutaan vauhtia hiljentäen, ei horjuen ja spurttaillen kuten bussit.

Rakastan teatteria – pakko kirjoittaa vaikka lukijat sen tietävät. Vielä muutama tovi sitten en ymmärtänyt heitä jotka kyselivät missä täällä on hissi ja miksi seinän vieressä ei ole kaidetta.

Teattereiden yleisöstä suuri osa on ikäihmisiä, mutta heidän turvallisesta kulkemisestaan ei kukaan kanna huolta. Esteettömät reitit on varmistettu pyörätuolilla liikkuville, mutta ei oikein meille huonojalkaisille. Helsingin Kaupunginteatterin isolla puolella on kaiteet seinän vieressä, mutta sitten onkin ylitettävä monen metrin pituinen avoin tila, jotta pääsee sille puolelle missä tuolit ovat.

Sama on monessa muussakin teatterissa. Tunne on kuin olisi ylittämässä Imatran koskea. Mistään et saa kiinni. Sama toistuu väliajalle lähtiessä ja palatessa. Taannoin pyysin Espoon teatterissa apua tuntemattomalta henkilöltä, jotta pääsisin viimeiseltä riviltä turvallisesti lattian tasolla. Hän auttoi. Kun näytelmä päättyi hän ei oivaltanut että olisin taas tarvinnut apua.  

Apua tarvitsin kavutessani Tampereella Pyynikin kesäteatterin pyörivään katsomoon. Mutta kaiken korvasi kesän hienoin ja koskettavin esitys: Antti Mikkolan ohjaama Tuntematon sotilas. Tuntematonta sotilasta näyteltiin Pyynikillä 1961-1969. Taisin nähdä esityksen ainakin kolme kertaa. Kesällä 1997 nähtiin Kalle Holmbergin ohjaama Tuntematon. Kaikissa kolmessa esityksessä mukana joukko eturivin näyttelijöitämme.

Tämän kesän Tuntematonta katsellessa risteili mielessä vääjäämättä ajatus, miten hirveää on sodankäynti Ukrainassa, Gazassa ja Sudanissa. Vaikka tarina on tuttu elokuvista ja teatteriesityksistä, oli nyt tarjolla raikasta ja läsnä olevaa teatteria.       

 Kolumni on julkaisu elokuun Tanotorvessa.