sunnuntai 27. toukokuuta 2018

En ole uusavuton, vaan edelläkävijä


Tätä mieltä olin toukokuun Tanotorvessa!

Olen edelläkävijä. Olen jo vuosikausia latonut kaupassa ruokaostokseni kassiin. Vaatekaupassa en huoli muovipussia – en ilmaista enkä maksullista. Taion laukustani apukassin, joka mahtuu pieneen tilaan ja johon mahtuu isommatkin ostokset.

Vuosikymmeniä sitten hymyilin hyväntahtoisesti kun äitini kaivoi käsilaukustaan varakassin ja laittoi ostoksensa sinne. Nyt minä teen samaa ja kohta on kaikkien tehtävä niin. Vaikka me mummut emme ole tienneet taistelusta muoviroskaa vastaan mitään, olemme tietämättämme toimineet niin kuin kaikkien on kohta toimittava.

Ostoskassien mukana pitämisen opin Kiinassa yli kymmenen vuotta sitten. Siellä ei käytetty muovipusseja lainkaan, vaan ruokakaupasta ostettiin kestävät kassit, jotka piti aina muistaa ottaa mukaan kun lähti ruokaostoksille.  

Enkä ole liioin uusavuton. Tein testin, joka lupasi kertoa olenko uusavuton. Harmitti kun en voinut kertoa, että osaan korjata puhjenneen pyöränkumin. Liioin en rohjennut väittää, että osaisin propata taulukoukun seinään. Onneksi melkein oikea vastaus oli, että googlaan tai pyydän apua. Eipä kysytty osaanko kasvattaa tomaatteja tai perunoita.

Lapsuudessani tehtiin selkeä ero miesten ja naisten, tyttöjen ja poikien töille. Ei minun tarvinnut pilkkoa puita, ei paikata pyöränrenkaita, ei rakentaa korkeushyppytelineitä, ei vaihtaa sähkölamppuja. Sen sijaan hyvin pienenä jo osasin lakaista ja pestä lattioita, tiskata, pestä pikkupyykkiä, silittää, ommella napit, parsia, kutoa ja virkata. Ompelukoneella ompelu alkoi sujua jo aika pienenä. Marjojen poimiminen ja kasvimaan kitkeminen olivat itsestään selviä asioita. Leipomaan ja ruokaa laittamaan opin nopeasti kotitaloustunneilla – sitä oppivat tänä päivänäkin koululaiset.  

Käytännön taidot oppii matkimalla. Usein me vanhemmat ihmiset ihastelemme miten hyvin pienetkin lapset osaavat kätevästi käyttää kaikkia teknisiä laitteita. Puhelimista ja Ipadeista ja tableteista on tullut oivallisia ”lastenvahteja”. Mutta liika on liikaa silläkin saralla. En liioin ihan myötämielellä suhtaudu lastenvaunuja työntäviin äiteihin, jotka puhuvat puhelimelle eivätkä lapselleen.   

Kumpikohan mahtaa olla uusavuttomuuden oikea määritelmä: sekö ettei osaa entisajan käsityötaitoja vai ettei osaa kännykän ja tietokoneen käyttöä kunnolla. Me, joilla on taitavia lastenlapsia, olemme edelläkävijä-ikäihmisiä. Nuorilla on oltava ”lehmän hermot”, jotta he jaksavat toistaa samoja asioita moneen kertaan. Vanhakin oppii, mutta hitaammin kuin joskus kauan sitten.

Pakostakin paikallisjunassa tai bussissa tuntee kuuluvansa joukkoon, kun räplää puhelintaan tai lukee kirjaa lukulaitteestaan. Eikä lenkillekään tohdi mennä kuin napit korvissa. Kotona luen oikeita kirjoja ja lehtiä, kuuntelen radiota. Tv-ohjelmia en enää vanhanaikaisesti katsoa suorina, vaan taltioina silloin kun itse haluan. Ei kaikessa tarvitse olla vanhanaikainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti