maanantai 16. marraskuuta 2015

Meitä on moneksi

Kukaan ei käynyt kysymästä meiltä saako kotikatumme toisella puolella olevan entisen kauppa/kioskirakennuksen muuttaa moskeija-rukoushuoneeksi. Kukaan ei kysynyt voiko naapurostoon perustaa kodin kehitysvammaiselle. Ei sitäkään käyty esittelemässä että lähitalossa ryhdytään hoitamaan moniongelmaisia lapsia ja toisessa kuntouttamaan perheitä, joiden elämä ei ole ihan kohdallaan. Eikä sekään vaadi etukäteislupaa, että lähellä hoidetaan huonokuntoisia vanhuksia.

Naapurostooni kuuluu monenlaisia ihmisiä, toiset vain tulevat ja menevät, mutta parkkeeraavat autonsa kotikadulleni tai liikkuvat sillä jalan. Kaiken tämän keskellä tuntee olevansa osa moninaista yhteisöä.

Kahden pakolaiskeskuksen perustaminen parin kilometrin päähään merkitsee vain asujamiston entistä monipuolisempaa rakennetta. Tosin pakolaiskeskuksen asukkaat ovat nuoria miehiä.

Kun Pitäjänmäen kirkolla käsiteltiin pakolaiskeskusten tuloa alueellemme, oli kuultavissa monenlaista mielipidettä. Pelko on hiipinyt monen mieleen. Puhuttiin naisten turvassa kulkemisesta, miesten joutilaisuuden mahdollisesti mukanaan tuovista ongelmista, suomen kielen opettamisen hitaudesta, asunnon arvon laskemisesta. Siinä tohinassa unohtui että monenlaista häikkää me kanta-suomalaisetkin saamme aikaan

Enpä minä sen paremmin kuin moni mukaan ikätoverini hiippaile illan pimeydessä lähimetsien poluilla ja teillä. Kukaan ei korottanut ääntään ja kertonut millaista kohtelua saavat osakseen jopa lapset. jotka ihonväriltään ovat erilaisia kuin me täällä aina asuneet. Ennakkoluulomme jopa rapsahtavat niidenkin niskaan, jotka ovat täällä syntyneet ja puhuvat suomen kieltä ihan yhtä sujuvasti kuin kuka tahansa meistä.  

Meidän helsinkiläisten elämänmenosta saa hyvän läpileikkauksen Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Kummitusjunassa istutaan metron penkillä ja edetään Mellunmäen asemalta Ruoholahteen. Onneksi ei tarvitse mennä Espooseen asti. Sinne kun ei vielä pääse metrolla. Lauri Maijalan ja Sinna Virtasen näkemys metroasemien varrella asuvien elämästä on karua ja hätkähdyttävän kummallista. Siinä menossa ei kysytä missä on syntynyt ja miksi oikein elää Suomessa. Nykyteatteria joka ei ole tarkoitettu heikkohermoisille.

Oopperan kummituksen pitäisi olla Suomen Kansallisoopperassakin satuolento. Mutta kun väliajalla värjötteli ilman päällysvaatteita oopperan oven ulkopuolella pimeässä hyisessä illassa, alkoi pakostakin uskoa että Oopperatalossa asuu kummitus. Palokello alkoi soida tauotta väliajalla. Siinä ihmeteltiin mikä palokelloon on tullut, kunnes joku vahtimestareista alkoi hätistellä meitä ulos. Kesti minuutteja ennen kuin kuului kuulutus, joka vaati kaikkia poistumaan talosta ja käyttämään hätäuloskäyntejä. Niitä ei kyllä näkynyt missään!

Onneksi hälytys koski henkilökunnan tiloissa olevan hissin konehuoneen antamaa hälytystä eikä näyttämölle näyttävästi ennen väliaikaa pudonnutta ja liekkeihin leimahtanutta kattokruunua Oopperan kummituksen huippuhienossa esityksessä.


Esitys jatkui ja saimme nauttia ihanuuden loppuun asti. Esityksen ylistäminen on tarpeetonta koska kaikki liput on jo myyty loppuun – lisänäytöksetkin. Turhan harva siis voi hakea vastinetta verorahoilleen Oopperasta. Voisihan esitystä pyörittää niin monta kertaa että kaikki halukkaat pääsisivät sitä katsomaan. 

Jos olit lukenut tämän Tanotorvesta, lukemisesi oli vain vanhan kertaamista, mutta kuitenkin kiitos että haluat pysyä ajan tasalla siitä mitä teen ja ajattelen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti