Ei uusia kenkiä
iOlin solmimassa tänä kesänä ostamieni valkoisten tossujen nauhoja kiinni. Karla, 9 tokaisi, että sinulla on paljon kenkiä. Mutisin ja myöntelin. Sitten tytön oivallus: "Mutta teidän ei tarvitse ostaa uusia kenkikä, koska teidän jalkanne eivät enää kasva. Paitsi jos kengät menevät rikki".
Hieno ohje, minulle joka herkästi ostan uudet kengät, jos satun saamaan sopivan kokoiset ja hyvin jalkaan osuvat. Onneksi sellaisia kenkiä löytyy kapeaan ja matalarintaiseen jalkaani aika harvoin.
Olen muutenkin miettinyt miksi ihmisellä pitää olla niin hirveän paljon tavaraa ja vaatteita. Aina välillä kuvittelen miltä tuntuisi muuttaa pienempään asuntoon. Katselin tänäänkin uudenuutukaisen kolmion pohjapiirrosta ja hämmästelin miten sinne yhden makuuhuoneen kaappeihin mahtuisivat kaikki meidän vaatteet, varavaatteet, liinavaatteet ja vuodevaatteet. Tiedän että on kaikenlaisia käteviä sängyn alla säilytettäviä pussukoita, mutta sittenkin.
Lieneekö lähestyvän vanhuuden merkki, kun miettii missä sitä oikeasti pitäisi vanhana asua ja mitä näille kaikille meidän tavaroille oikein pitäisi tehdä.
Yksi vääjäämätön vanhuuden merkki on ajokortti, joka vanhenee kun täyttää 70 vuotta. Mutta ei kaiketi mitään hätää. Poliisin nettisivuilta löytyi aika jolloin voin mennä Pasilan poliisiasemalle viemään anomukseni uudesta ajokortista. Terveyaseman lääkäri ei suostunut poistamaan kipeytyneen peukaloni kynttä, mutta teki minulle tarkastuksen, jonka tuloksena sain lääkärintodistuksen ajokortin uusimista varten. Passikuvat on otettu, harmittaa että yksi hiustupsy törröttää pystyssä - en huomannut eikä kuvaajatyttökään sanonut mitään.
Muutenkin tuntuu että vain tössötän enkä saa mitään aikaan. Äiti ihmetteli minun ikäisenäni miten hän saa talouden hoitamiseen kulumaan koko päivän ja ennen sentään pyöritti ison perheen arkea ja siinä sivussa hoiti rappusiivoukset, lumityöt ja muut talonmiehen hommat ja välillä hoiti Maaritinkin.
Edelleen ovat työn alla kirjeet, jotka löysin makuuhuoneen komeron perältä. Ne on nyt järjestetty kirjoittajan ja ajan mukaan. Aika koskettavia ja monia muistoja herättäviä asioita niistä löytyy. Hauskaa on että pikkusisareni on kirjoittanut äidin kirjeiden mukana omia kuulumisiaan. Kovasti kirjeissä aina kysellään milloin menen Tampereelle tai vastavuoroisesti luvataan tulla Helsinkiin kylään. Yritän kirjoittaa kirjeistä isäni elämäntarinaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä. Minun lähettämäni kirjeet eivät ole tallella.
Teatterikausikin on alkanut. Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ilakoitiin ranskalaisen Georges Feydeaun 1894 kirjoittaman ja Neil Hardwickin ohjaaman Hotelli Paradison parissa. Vanha farssi oli viihdyttävä ja onneksi myös juonenkäänteiltään ilahduttavan yllättävä. Santeri Kinnunen oli hurmaava. Tiina Lymi yllätti, hän on ponteva ja hyvä näyttelijä kun oikeanlainen rooli osuu kohdalle. Uskallan myöntää ettei teatterissa aina tarvitse pureutua nykymaailman ongelmiin ja ihmissuhdekiemuroihin, vaikka niitäkin tässä näytelmässä saatiin aikaan. Kun oltiin väärässä paikassa väärään aikaan.
Loppuviikosta menen Espoon kaupunginteatteriin katsomaan kokkolalaisten esittämään tunnin mittaista oopperaa Ahti Karjalaisesta. Aiheeseen olen pureutunut lukemalla Raija Orasen Kaiken takana Kekkonen. Hämmentävä romaani kaikesta siitä mitä Kekkonen teki 1960-1980 luvuilla. Politiikan ohella hän ehti rakastua ja rakastaa Anita Hallamaata ja myöhemmin jonkin myös Maarit Tyrkköä. Mutta totuuden ja elävän elämän mukaisesti Raija Oranen todistaa että suurin rakkaus oli sitten Sylvi. Oranen osaa arkipäiväistää menneet tapahtuvat hyvin ja kiinnostavasti.
Hieno ohje, minulle joka herkästi ostan uudet kengät, jos satun saamaan sopivan kokoiset ja hyvin jalkaan osuvat. Onneksi sellaisia kenkiä löytyy kapeaan ja matalarintaiseen jalkaani aika harvoin.
Olen muutenkin miettinyt miksi ihmisellä pitää olla niin hirveän paljon tavaraa ja vaatteita. Aina välillä kuvittelen miltä tuntuisi muuttaa pienempään asuntoon. Katselin tänäänkin uudenuutukaisen kolmion pohjapiirrosta ja hämmästelin miten sinne yhden makuuhuoneen kaappeihin mahtuisivat kaikki meidän vaatteet, varavaatteet, liinavaatteet ja vuodevaatteet. Tiedän että on kaikenlaisia käteviä sängyn alla säilytettäviä pussukoita, mutta sittenkin.
Lieneekö lähestyvän vanhuuden merkki, kun miettii missä sitä oikeasti pitäisi vanhana asua ja mitä näille kaikille meidän tavaroille oikein pitäisi tehdä.
Yksi vääjäämätön vanhuuden merkki on ajokortti, joka vanhenee kun täyttää 70 vuotta. Mutta ei kaiketi mitään hätää. Poliisin nettisivuilta löytyi aika jolloin voin mennä Pasilan poliisiasemalle viemään anomukseni uudesta ajokortista. Terveyaseman lääkäri ei suostunut poistamaan kipeytyneen peukaloni kynttä, mutta teki minulle tarkastuksen, jonka tuloksena sain lääkärintodistuksen ajokortin uusimista varten. Passikuvat on otettu, harmittaa että yksi hiustupsy törröttää pystyssä - en huomannut eikä kuvaajatyttökään sanonut mitään.
Muutenkin tuntuu että vain tössötän enkä saa mitään aikaan. Äiti ihmetteli minun ikäisenäni miten hän saa talouden hoitamiseen kulumaan koko päivän ja ennen sentään pyöritti ison perheen arkea ja siinä sivussa hoiti rappusiivoukset, lumityöt ja muut talonmiehen hommat ja välillä hoiti Maaritinkin.
Edelleen ovat työn alla kirjeet, jotka löysin makuuhuoneen komeron perältä. Ne on nyt järjestetty kirjoittajan ja ajan mukaan. Aika koskettavia ja monia muistoja herättäviä asioita niistä löytyy. Hauskaa on että pikkusisareni on kirjoittanut äidin kirjeiden mukana omia kuulumisiaan. Kovasti kirjeissä aina kysellään milloin menen Tampereelle tai vastavuoroisesti luvataan tulla Helsinkiin kylään. Yritän kirjoittaa kirjeistä isäni elämäntarinaan asioita jotka tuntuvat tärkeiltä. Minun lähettämäni kirjeet eivät ole tallella.
Teatterikausikin on alkanut. Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ilakoitiin ranskalaisen Georges Feydeaun 1894 kirjoittaman ja Neil Hardwickin ohjaaman Hotelli Paradison parissa. Vanha farssi oli viihdyttävä ja onneksi myös juonenkäänteiltään ilahduttavan yllättävä. Santeri Kinnunen oli hurmaava. Tiina Lymi yllätti, hän on ponteva ja hyvä näyttelijä kun oikeanlainen rooli osuu kohdalle. Uskallan myöntää ettei teatterissa aina tarvitse pureutua nykymaailman ongelmiin ja ihmissuhdekiemuroihin, vaikka niitäkin tässä näytelmässä saatiin aikaan. Kun oltiin väärässä paikassa väärään aikaan.
Loppuviikosta menen Espoon kaupunginteatteriin katsomaan kokkolalaisten esittämään tunnin mittaista oopperaa Ahti Karjalaisesta. Aiheeseen olen pureutunut lukemalla Raija Orasen Kaiken takana Kekkonen. Hämmentävä romaani kaikesta siitä mitä Kekkonen teki 1960-1980 luvuilla. Politiikan ohella hän ehti rakastua ja rakastaa Anita Hallamaata ja myöhemmin jonkin myös Maarit Tyrkköä. Mutta totuuden ja elävän elämän mukaisesti Raija Oranen todistaa että suurin rakkaus oli sitten Sylvi. Oranen osaa arkipäiväistää menneet tapahtuvat hyvin ja kiinnostavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti