Espoon paras paikka

Espoon paras paikka on mielestäni ollut tänä kesänä Leppävaaran maauimala. Sitä se on ollut monen muunkin mielestä. Mukisematta olen ollut valmis jonottamaan suihkuun sekä ennen altaaseen menoa että altaasta pois tullessa. Olen jonottanut lippukassalle, wc-tiloihin ja hiustenkuivaajalle. Pukukoppeja on onneksi niin paljon että niitä riittää kaikille. Samoin vesijuoksuvöitä on riittänyt kaikille halukkaille.

Hellepäivinä ei ole voinut narista siitä että täällä on niin paljon väkeä. Ei isossa altaassa eikä lasten altaissa eikä liukumäessä eikä nurmikolla – missään ei ole ollut tyhjää tilaa. Vesijuoksuradalla kuulee pakostakin mitä muut keskustelevat. Lähes kaikki ovat kaverilleen kehuneet miten hyvä paikka tällainen maauimala on. Pienet puutteet on kuitattu olan kohautuksella. Eniten olen muiden kuorossa harmitellut että teini-ikäisille ja oikeastaan alakoulu-ikäisille ei uimalassa ole oikein muuta paikkaa kuin liukumäet.

Meillä ei ole maauimaloita kuin nimeksi. Helsingissä on Stadika ja Kumpula. Tampereelle on tänä kesänä saatu maauimala, sellainenhan on ollut Turussa jo pitkään. Maauimaloita ei ole rakennettu, koska käypä ajattelun mukaan suomalaiset uivat meressä tai järvessä ja niitähän riittää pääkaupunkiseudullakin. Niin rohkea en kuitenkaan ole että lähtisin vesijuoksemaan Munkkiniemen tai Oittaan rannasta.  

Saattaa olla että on moraalisesti väärin nimetä maauimalaa kesän parhaaksi paikaksi. Yhtä hyvin voisin julistaa sellaiseksi Jorvin sairaalan, missä syntyi sukumme uusin pikku-ukkeli. Onneksi uusi äiti eikä sen kummemmin uusi isäkään tarvinneet hoitohenkilökunnalta liiemmälti apua vauvan hoitamiseen. Heidän rahkeensa riittivät siihen että kaikki katsottiin ohjeiden mukaan netistä.

Parhaaksi paikaksi voisin myös nimetä hoitokodin, missä läheisemme on hoidossa. Hoitohenkilökunnan myötämielisyys ja uutteruus muisti- ja muidenkin sairaiden hoitamisessa on upeaa. Heitä ei hämmästytä mikään. He jaksavat suhtautua hankaliinkin potilaisiin nurisematta. Hoitokodin asukkaita ei pakoteta mihinkään.

Vanhusten hoitoon kriittisesti suhtautuvat narisevat kun läheistä ei pestä, ei viedä ulos, ei leikata kynsiä, ei vaihdeta vaippoja tarpeeksi usein, ei järjestetä ohjelmaa, ei kuntouteta, makuutetaan liikaa vuoteessa ja vaikka mitä.

Olen nyt seurannut reilut puoli vuotta Mäkkylässä Koivu ja Tähti Palvelukodin elämää. Arvostan kun minulle kerrotaan, että hoidokki ei halunnut mennä suihkuun, ei halunnut lähteä ulos, ei malttanut istua konsertissa tai tuolijumpassa paikallaan. Pakko ei ole tehdä mitään. Nukkuakin saa aamulla vaikka kuinka pitkään eikä illalla liioin ole pakko mennä aikaisin nukkumaan. Jos jokin asia ei onnistu tänään, se onnistuu varmaan huomenna tai tunnin tai kahden kuluttua.

Aikanaan ihmettelin kun ystävämme halusi vanheta arvokkaasti. Muistisairaan arvokas vanheneminen on sitä että hän saa tehdä niin kuin itse haluaa, vaikka se meidän terveempien mielestä ei olisi järkevää. Kaikessa on otettava huomioon sairaan turvallisuus ja kaiken tarkoituksenmukaisuus. Aikatauluun sidottujen asioiden ja hoidonkin keskellä tietynlainen vapaus on arvostettavaa.   

Päiväunet hoitajien hellässä huomassa