maanantai 12. kesäkuuta 2017

Entinen luokkaretkeläinen

Luin Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaanin. Se on kirjailijan Napoli-sarjan ensimmäinen osa. Toinenkin on jo ilmestynyt suomeksi ja kolmaskin on tulossa. Ainakaan vielä en ryhdy fanittamaan sarjaa - syy selviää Lm-mummin kirjastosta.

Aikanaan olin ensimmäinen tyttö, joka isäni työtovereitten tyttäristä pyrki ja pääsi oppikouluun. Vanhempani väittivät että olin vain ilmoittanut heille kansakoulun neljäsluokkalaisena pyrkiväni oppikouluun. Tuskinpa se ihan niin meni. Muistelen että olin jonkinlaisella valmennuskurssilla. Pääsykokeissa mitattiiin tietoja ja taitoja matematiikassa ja äidinkielessä. Äidin ystävättären poika - sittemmin luokkatoverini - oli kotonaan kertonut miten hienosti Leena-Maija luki ääneen. Pääsin oppikouluun - olinhan pärjännyt kansakoulussa ihan hyvin.

Kun olin keskikoulussa viidennellä luokalla - nykyisin yläkoulun kolmannella eli yhdeksännellä luokalla, päätin että lopetan koulunkäynnin ja menen harjoittelemaan erilaisiin sosiaalialan työpaikkoihin ja pyrin sitten Tampereelle muuttaneeseen Yhteiskunnalliseen korkeakouluun tavoitteena valmistua sosionomiksi.

Viidennen luokan vanhemmille järjestettiin koulullani tiedotustilaisuus ja luokanvalvojani uskonnonopettajamme Antti Sointu erikseen sanoi minulle, että pyytäisin vanhempiani koululle. Tilaisuuden jälkeen Sointu oli jutellut isäni ja äitini kanssa ja esittänyt miten tärkeää olisi että siirtyisin lukioon.

Se tiesi entistä pitempää aikaa ilman tuloja - ikätovereistani  oli jo siirtymässä työelämään. Vanheampani suostuivat siihen että menen lukioon. Äitini serkun vaimo oli kaupungin sosiaalitoimistossa töissä ja hän osasi neuvoa minua hakemaan stipendia, jolla voisin ostaa lukion oppikirjat ja muitakin koulutarvikkeita. Sain stipendin ja tilin Kansan Lehden kirjakauppaan. Lukukausimaksua ei tarvinnut maksaa, koska olin vapaaoppilas. Kesäisin olin töissä, joten sain omaa rahaa talven varalle.  

Perässäni tulivat Tampereen Yhteislyseoon veljeni ja sisareni. Heistä sisareni on myös opiskellut yliopistossa.

Kun toisinaan valitin miten hankalaa ja kurjaa on koulussa, isäni tokaisi että kyllä sinne pussikoneelle tarvittaessa pääsee. Pussikone oli Raf. Haarlan paperinjalostustehtaalla, isäni työpaikalla. Olin nähnyt miten koneen vieressä työntekijä otti pussipinot vastaan ja laittoi ne vieressään oleviin pahvilaatikoihin. Mieluummin koulu kuin pussikone!

Saattoihin äitikin joskus tokaista, että tuollaiseksi sitten sitä tulee kun käy oppikoulua. Olin hänen mielestään välillä näsäviisas ja kärkäs arvostelemaan asioita jotka eivät sitä kaivanneet.

Osasinko 12-vuotiaana arvostaa sitä että sain käydä oppikoulua? Epäilen etten osannut. Pidin asiaa jotenkin päivän selvänä. 17-vuotiaana asetin itselleni tavoitteen: minusta tulee toimittaja. Monien eri vaiheiden kautta tulikin.

Ilman koulutusta arvostavia vanhempiani -  koneasentaja-isää ja kotiäiti-liikepaulainen-äitiä en olisi toimittaja, en fil.maisteri. En ehkä kahden korkeakoulututkinnon suorittaneen tyttären äiti.


                                                               Kevät 1963

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti