tiistai 4. heinäkuuta 2017

Miksi avuton vanhus pitää häpäistä?


Vanha nainen makaa vuoteella sikiöasennossa ja valittaa heiveröisellä äänellä. Tuolilla vuoteen vieressä istuu valkotukkainen toinen vanhus tietämättä missä hän on. Ohikulkeva hoitaja ei vilkaisekaan pariskuntaa. Mutta huoneen toisessa nurkassa on jalustallaan seisova kamera. Kamera käy koko ajan.

Dokumentin tekijä, pariskunnan lähisukulainen haluaa saada talteen kaiken mitä vanhuksille tapahtuu. Tai pikemminkin sen mitä ei tapahdu. Toinen ei jaksa mitään ja toinen ei enää osaa. Mutta tärkeintä on saada upeaa materiaalia dokumentti-elokuvaan, joka on jo myyty tv-yhtiölle.

Kukaan ei ole kysynyt pariskunnalta lupaa siihen saako heidän elämäänsä kuvata ja saako sitä näyttää tuhansille, kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille. Periaatteessa dokumentin tekijä on selittänyt mistä on kyse ja saanut molemmilta vanhuksilta suostumuksen. Tosi asiassa tekijä tietää että kumpikaan hänen tarinansa päähenkilöistä ei oikeasti tiedä mistä on kyse.

Tällaisten tilanteiden tuloksia me katselemme tv:stä tai muualta päivästä toiseen. Hämmästelemme, kauhistelemme ja huokailemme miten huonolla tolalla vanhusten hoito on. Se on arvotonta, se on heille jättöä, kaikkea pahaa.

Mutta miksi ei kukaan kysy, miten vajaavaltaisen aikuisen elämää saa kuvata ja kertoa. Kun teen hoitotahtoni, laitan siihen varmuuden vuoksi kiellon ettei minun elämääni saa kuvata sanallisesti eikä kuvallisesti julkisesti. En anna lapsilleni enkä lastenlapsilleni oikeutta leimata minua julkisesti dementikoksi, toimintakyvyttömäksi tai vajaavaltaiseksi.


Saattaisi olla paikallaan nähdä minkämoisten asiakirjojen nojalla niin moni haluaa kertoa läheisensä vanhuudesta, alkoholisoitumisesta, mielisairaudesta, rikoksesta. Isäni sairastaminen oli hänen ja meidän yksityisasia. Samoin moni muukin asia saa olla vain yksityiskäytössä.       





                                       Parvekukkien kukoistus saa olla julkista.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti